Teatteri Metamorfoosin Itseen kirjoitettu (2026) -näytelmässä on hiukan tuttuja piirteitä, ja kävikin ilmi, että Didier Eribon, jonka teokseen Paluu Reimsiin (2009) se perustuu, on vaikuttanut vahvasti Édouard Louisiin, jonka teoksiin perustuva Våldets historia nähtiin vuosi sitten Lillanissa (→ Lillanin hieno ja koskettava Våldets historia). Molempien tarinoissa on mukana kirjailijan homous ja siitä seuraava toiseuttava syrjinnän kokemus, mutta molemmilla nousee vahvasti teemaksi myös luokka ja siirtymä luokkarajojen yli – Eribonilla se on oikeastaan pääasiallinen teema. Paluun Reimsiin on suomentanut Timo Torikka, joka vastaa myös näytelmän dramatisoinnista yhdessä ohjaaja Davide Giovanzanan kanssa.
Näytelmä alkaa eräänlaisella meta-prologilla, jossa näyttelijät ovat keskustelevinaan siitä, miten teos pitäisi näyttämölle tuoda – ja samalla keskusteluun ujutetaan katsojan tulkintaa ohjaavia avainasioita ja -termejä kuten Bourdieun ”haljennut habitus”, joka liittyy juuri luokkaloikkaan, kun aiemman luokan mukaiset sisäistetyt mallit eivät enää täysin toimi uudessa sosiaalisessa ympäristössä. Pientä luennoinnin makua on pitkin esitystä, mutta kohtalaisen hyvin se uppoaa tarinaan. Ja ainakin itselleni kertaus oli ihan paikallaankin, sosiologian peruskurssien suorittamisesta kun on ehtinyt vierähtää tovi jos toinenkin.
Itseen kirjoitettu. Kuvassa Miiko Toiviainen ja Timo Torikka. Kuva: Darina Rodionova.
Eribon (kuten myös Louis) teki siis luokkaretken tai -loikan työväenluokkaisesta perheestä arvostetuksi yliopiston professoriksi, mikä johti syvään railoon perheen sisällä. Yhdeksi teemaksi tuntuu nousevan häpeä: aluksi Eribon häpesi työläistaustaansa, ja ainakin esityksestä tulee tuntuma, että myöhemmin hän häpesi tätä häpeäänsä ja ”perheensä kieltämistä”. Ehkä kyseessä ei ylipäätään ollut takavuosien mainosten tiilitalossa asuva onnellinen perhe: Eribon sanoo inhonneensa isäänsä, jota äitikään ei rakastanut; suurta sympatiaa isää kohtaan ei kuitenkaan yritetä herätellä, vaan enemmänkin tämä tuntuu edustavan nykytermein tosksista hegemonista maskuliinisuutta (kirjasin muistiin lauseen ”miehisyys on ainoa valta, jonka maailma minulle tarjoaa”).
Näytelmään on saatu tavattoman taitavat näyttelijät: Eribonia itseään esittää Miiko Toiviainen, hänen äitiään Sinikka Sokka ja isävainaata Timo Torikka. He saavat tarinan eloon (vaikka Eribonin teksti on monin osin raskasta ja sosiologisen kuivakkaa, kuulemma – en ole itse sitä ainakaan vielä lukenut). Tarinan tasolla lähtökohta on isän kuolema, joka saa Eribonin palaamaan lapsuudensa maisemiin Reimsiin 30 vuoden jälkeen ja kohtaamaan menneisyytensä, jota kokee paenneensa. Kerronta perustuu paljolti takaumiin, keskusteluihin äidin kanssa ja monologeihin. Toiviainen saa paikoin pitkät ja paperisenkin oloiset tekstipätkät kuulostamaan mielenkiintoisilta. Sokan tumma ääni ja sielukas gestiikka mm. Habanera-aariassa (Bizet, 1875) tuottavat sulaa hurmosta. Torikan tulkinta karkeasta isähahmosta osuu hallitussa tragikoomisuudessaan nappiin. Lavalla nähdään myös Maija Ruuskanen ja kuullaan hänen soitantaansa – näytelmän alkuperäismusiikki on hänen käsialaansa.
Loppukiitoksissa Maija Ruuskanen, Timo Torikka, Sinikka Sokka ja Miiko Toiviainen. Kuva: Esa Torniainen.
Dramaturgia ja ohjaus ryydittävät Eribonin tekstiä mainioin paikallistuksin: Luokkaa representoidaan mm. lauluin Vapauden kaiho (Salomaa, 1929) ja Kenen joukoissa seisot ( Chydenius & Oksanen, 1970). Bob Dylanin rinnalla puolestaan on viitteitä Popedaan ja Hectoriin. Rinnastukset Suomeen herättävät mietintää, mutta veikkaan kuitenkin, että luokka on Ranskassa isompi juttu ja luokkarajat korkeampia kuin Suomessa. En toki ole niin naiivi ja privilegioilleni sokea, että väittäisin, että Suomi ei ole luokkayhteiskunta, mutta väitän kuitenkin, että luokkaloikat täällä ovat ehkä tavallisempia ja normalisoituneempia kuin Ranskassa. Näin ainakin tuntuu, jos vertaan omaa kokemustani loikasta työläisperheestä jonkin sortin keskiluokkaan niihin kokemuksiin, joiden kanssa Eribon ja Louis ongelmoivat. Vaikka saatankin tunnistaa ”haljenneen habituksen” ilmiönä, en pidä sitä ongelmana suhteessa omaan yhteiskunnalliseen identiteettiini. Toki voi myös olla, että olen vain erityisen paatunut ja sosiaalisesti sokea habitukselleni.
Tai ehkä, kuten teoksen tekstissäkin taidettiin mainita, rasistinen jako on korvannut luokkajaon. Ehkä rajat kulttuuristen identiteettien välillä ovat nyttemmin korkeampia kuin yhteiskunnallisten identiteettien välillä, jolloin luokkaloikka saman kulttuurisen identiteetin sisällä voi olla sosiaalisesti sallitumpi kuin ennen. Ehkä kulttuurinen ”alkuperä on poltettu sieluun” tai ainakin ihonväriin, kun taas yhteiskunnallinen alkuperä onkin jo liukoisempi?
Mene ja tiedä. Joka tapauksessa ajattelua inspiroiva näytelmä!
(Nähty: 23.9.2026, Teatteri Metamorfoosi, Konepajan näyttämö)
