Tero Saarinen Companyn 30-vuotisjuhlaa vietettiin kolmen koreografin hyvin tuoreiden teosten illassa: Saarisen Garden (2026), Carolyn Carlsonin Room 7 (2024) sekä Sonya Lindforsin nyt kantaesitetty Wild is the Wind (2026), jolta ilta on lainannut nimensä.
Garden on duetto, jonka liikekieli ja hahmot tuntuvat mukavan sukupuolittamattomilta; nyt näin sen Mikko Lampisen ja David Scarantinon tanssimana (toisessa osajaossa esiintyjinä ovat Elina Häyrynen ja Oskari Kymäläinen). Ensimmäisenä huomio kiinnittyy oikeastaan ainoaan varsinaiseen lavaste-elementtiin: parikymmentä isoa tummanpuhuvaa ilmapalloa näyttämön katossa muodostaa massiivisen viiston komponentin, jonka varjossa tanssijat liikkuvat – välillä kirjaimellisestikin ”varjossa”, kun valonsäde ujosti työntyy pallojen lomitse näyttämölle. Pallot liikkuvat hiukan ja ovat pinnaltaan niin kiiltäviä, että näyttämö ajoittain kertautuu pienoiskuvina niiden pintojen heijastuksina. Mikki Kuntun luomus uhkaavassa kauneudessaan on vaikuttava.
Mutta tanssiin! Saarisen liikekieli sisältää omaleimaista materiaalia ulottuvaisesta kurottelusta hienovaraiseen värinään, mutta itse usein viehätyn siinä etenkin käsien ja jopa jalkaterien hallitun tarkasta ja sulavasta liikkeestä, niin tässäkin paljain jaloin tanssien. Teoksen keskellä on tiiviimmän kontaktin osuus, jossa tanssijoiden välillä on mielenkiintoista kosketusta, kuten jalan ja pään kontaktia ja toisen käsivarren sivelyä leualla. Vaikka välillä ollaan myös käsi kädessä – työnnetään ja vedetään – jää hahmojen keskinäisestä dynamiikasta päällimmäiseksi kokemus välttelevästä läheisyydestä. Vaikutelmaa tukevat myös vahvasti ilmaistut ilmeet ja pälyilevät katseet, joissa on vähintään epävarmuutta, ehkä pelkoakin, ajoittain jopa kauhua.
Ei miltään osin kevyt tai katsojallekaan vaivaton teos, niinpä kokonaisuutena vaikuttava ja puhutteleva.
Garden. Kuvassa Mikko Lampinen ja David Scarantino. Kuva: Gaia Rocca.
Carolyn Carlsonin parin vuoden takainen Room 7 (2024) on hänen Saariselle luomansa sooloteos. Lähtötilanne pöydän ääressä istuen tuntuu tanssiteatterilliselta, mutta pian käy selväksi, että keskiössä on armoitettu liike, jossa tuntuu välähtelevän kaikuja monista tyyleistä ja ilmiöistä. Jalkoja ja alavartaloa verhoaa suureksi osaksi vaalea puolikas hame tai laahus, jolla on oma osansa kokonaisliikkeessä. Huomio kiinnittyy kuitenkin ylävartaloon ja etenkin käsiin, jotka tässäkin tuntuvat olevan lähes pääosassa – niiden liike on kauniin ilmaisuvoimaista ja voimakkaan herkkää niin ulospäin suuntautuessaan kuin omaa vartaloa koskettaessaan. Liike tuntuu enimmäkseen verrattain verkkaiselta, mitä tehostaa intensiivinen katse. On kuitenkin myös nopeita, kulmikkaitakin, aksentteja.
Room 7. Kuvassa Tero Saarinen. Kuva: Luigi Gasparroni.
Vangitsevan teoksen loppuaplodeissa saatiin vielä nauttia tekijöiden riemukkaasta mimiikasta!
Room 7, loppuaplodien dramatiikkaa. Kuvassa Guillaume Bonneau (valosuunnittelu), Tero Saarinen, Carolyn Carlson ja Colette Malye (kor. assistentti). Kuva: Esa Torniainen.
Duettoa ja sooloa seurasi väliajan jälkeen Sonya Lindforsin Wild is the Wind (2026) työryhmälle, jonka jäsenet näyttävät tulevan hyvin moninaisilta tanssitaustoilta. Myös teos tuntuu episodisesti monimuotoiselta: On mm. Maele Cheza Sabunin sulavan vahva soolo, jossa käsien lisäksi myös hartiat tuntuvat tuottavan rikasta ilmaisua. Akim Bakhtaouin irtonainen kokovartaloilmaisu saa aina haukkomaan henkeä. Oskari Kymäläisen fyysinen komiikka on hienovaraista ja lempeän itseironistakin. Pitkänhuiskean Marlon Moilasen soolo kahden floggerin (tai mitä huiskia olivatkaan) kanssa on väkevä. Natasha Lommin tuimailmeinen ylävartaloon painottuva liike on vangitsevaa. Devina Boughton trumpetteineen tekee monesta soolosta dueton. Vain jokusen pätkän mainitakseni.
Wild is the Wind. Kuvassa Axelle Munezero, Akim Bakhtaoui, Marlon Moilanen, Natasha Lommi ja Oskari Kymäläinen. Kuva: Justus Hirvi.
Erilaisia näkökulmia ei yritetä sulauttaa yhteen vaan ne saavat kukkia omassa erinomaisuudessaan. Luontevasti kuitenkin muodostuu kokonaisuus, jota ryhmäkohtaukset vielä sitovat yhteen. Niissä tuntuu korostuvan elävä yhteys esiintyjien kesken, ajoittain myös yleisön kanssa. Teokseen on punottu vakavia teemoja, joilla ei kuitenkaan heristellä sormea. Fyysinen huumori osaltaan myös keventää, kuten tilanne, jossa ryhmäkohtauksen tanssijat jäävät lavalle korostetusti huohottamaan ja kulisseista tulevat ”levänneetkin” tanssijat liittyvät huohotukseen. Myös dramaturgisesti yllättävät savunpörähdykset herättelevät hymynkaretta.
Wild is the Wind. Kuvassa etualalla Axelle Munezero ja Devina Boughton. Kuva: Justus Hirvi.
TSC:n pyöreiden vuosien juhlanäytös on mainio kokoelma eri-ikäisten koreografien erilaisia teoksia, jotka kuitenkin toimivat hyvin yhteen!
(Koettu: 22.9.2026, Tero Saarinen Company, Tanssin talo, Helsinki)
