Helsingin kaupunginteatterin ja WAUHAUSin Elolliset (2026) pohjautuu Iida Turpeisen samannimiseen kirjaan (2023), Pipsa Longan dramatisoimana ja Juni Kleinin ohjaamana. Se on sujuva sekoitus fiktiota ja dokumentaarisuutta käsitellessään ihmisen aiheuttamaa luontokatoa historiasta käsin – sopivan herättelevästi mutta sortumatta sormen heristelyyn, josta katsojalle tulisi helposti torjuntareaktio.
Stellerinmerilehmähahmotelma. Saatu paperilla Stelleriltä (Heidi Herala).
Tarina kiertyy stellerinmerilehmän ympärille. Että minkä? Valtavan, jopa 10 metrin ja 10 tonnin luokkaa olleen nisäkkään, joka ilmeisesti saalistettiin sukupuuttoon. Nimensä se on saanut Georg Wilhelm Stelleristä, luonnontutkijasta, joka oli mukana Vitus Beringin (→ ”Beringinsalmi”) johtamalla tutkimusmatkalla Venäjän Jäämeren puoleiselle rannikolle 1740-luvulla. Matkalla länsimainen ihminen tapasi ensi kertaa mm. tämän nisäkäslajin, joka pian metsästettiin sukupuuttoon, vain 27 vuodessa. Esityksessä kerrotaan onnettoman retken tarinaa välähädyksin ja tuokiokuvin sekä aikalaisten ja sen jälkeistenkin tieteilijöiden ajatuksia. Näyttämö on koko ajan museotila, jossa lähes kaikki tapahtuu, myös retken kohtaukset kuin tableau vivant -asetelmat vitriineissään näyttelijöiden esittäminä, samoin muut ilmiöt ja esineet sekä puhuvat päät viisastelemassa puolielävinä potretteina seinällä. Asiantunteva museo-opas johdattelee tarinaa sujuvasti eteenpäin.
Elolliset. KuvassaNoora Dadu. Kuvaaja: Katri Naukkarinen.
Keskeisintä on tietenkin sanoma: ihmisen aiheuttama ns. kuudes luontokato eli joukkosukupuutto on hyvässä vauhdissa. Aiemmat ovat johtuneet usein massiivisista luonnonilmiöistä kuten meteoriiteista tai tulivuoren purkauksista, mutta ihminen on osannut tehdä tästäkin tehokkaampaa ja nopeampaa. Esitys kontekstoi ja kuvaa asiaa faktapohjaisesti, liioittelematta ja liikaa osoittelematta ja alleviivamatta. Tunteita ja reaktioita ei niinkään esitetä valmiiksi pureksittuina näyttämöllä vaan luotetaan paljolti katsojan kykyyn muodostaa niitä itse tykönänsä. Valittu vieraannuttava skenografinen linjaus tukee tätä mainiosti: aina palataan nykyhetkeen, jossa opas puhuu meille, museon vierailijoille, joten katsoja ei voi jäädä lillumaan hetkellisen näyttämöilluusion turvalliseen kuplaan.
Vaalean viileä ja puhdalinjaisuudessaan kliininenkin museoestetiikka on myös visuaalisesti omalla tavallaan karmean viehättävä. Eläimet ovat läsnä patsaina ja muina mennyttä maailmaa kuvaavina elottomina näyttelyesineinä. (Tuli vahva assosiaatio Markus Lehmusruusun tieteisdystooppiseen elokuvaan Orava (2026), jossa luonto on eristetty pois arkikokemuksesta, joka koostuu ihmisen luomasta ja hallitsemasta keinotekoisesta ympäristöstä.)
Elolliset. Kuvassa Noora Dadu, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Unto Nuora, Heidi Herala ja Aino Seppo. Kuva: Katri Naukkarinen.
Noissa puitteissa esityksessä nähdään hienoja roolihahmoja ja niiden erinomaisia tulkintoja. Museo-oppaanamme lähes koko ajan näyttämöllä toimii Noora Dadu, lempeästi mutta neutraalin kiihkottomasti esitellen imperialistista, kolonialistista ja luontoa riistävää menneisyyttämme, joka jatkuu ja heijastuu nykyajassa. Heidi Herala on mainio Steller, emotionaalisesti elävämpi hahmo, jonka rooli korostuu tutkimusmatkajaksoissa, mutta joka kuolemansakin jälkeen palailee töksäyttelemään kommenttejaan (sain muuten häneltä ylläolevan hahmoelman stellerinmerilehmästä – kannattaa istua eturivissä! 😄) Kolmas yhden liveroolin esittäjä on Aino Seppo, jonka hiukan nuhjuinen ja omalaatuinenkin hahmo, preparaattori John Grönvall, on myös lähes koko ajan museossa oppaan tieteellisenä tukena.
Elolliset. Kuvassa Justus Pienmunne. Kuva: Katri Naukkarinen.
Muilla on useita rooleja, isompia ja pienempiä. Kaikilla on osansa retkikunnan jäseninä ja Rauno Ahosella ja Sanna-Jude Hydellä mm. Furuhjelmin kuvernööripariskuntana. Yksi Unto Nuoran rooleista on mainiosti tehty hahmo linnunmunien välittäjänä. Myös nykyisiä ammattitanssijoita on mukana: Justus Pienmunnen esittämä harppunoidun merilehmän verinen kuolinkamppailu akvaariossa on vaikuttava ja Martin Sauer -hahmon liikkeelliset piirteet fyysisyydessään leikkisiäkin. Mikko Paloniemi Nahaton ihminen -näyttelyesineenä ”luomakunnan kruununa” on näyttävä ilmestys. Alexander Wendelinin herkkä mutta omapäinen Constance Furuhjelm -hahmo on peräti hellyttävän suloinen.
Elolliset. Kuvassa Alexander Wendelin. Kuva: Katri Naukkarinen.
Monissa hahmoissa on karikatyyrisiä piirteitä, joiden herättämä hillitty hilpeys osaltaan keventää muttei kuitenkaan niin, että fokus asiaan pääsisi herpaantumaan. Hienosti löydetty tasapaino! Esityksen loppukohtaus sammuvine lajeineen ja luurankoineen on vielä erityisen vaikuttava.
Elolliset on esitys, jolla on tärkeä sanoma, mutta sitä ei tungeta kurkusta alas vaan saadaan katsoja nieleskelemään ihan itse.
(Koettu: 11.9.2026, Helsingin kaupunginteatteri)
