Huomaan kirjoittelevani musikaaleista suhteellisesti harvemmin kuin joistakin muista näyttämötaiteen genreistä – vaikka niitä tuleekin jonkin verran nähtyä, jää niistä harvoin kovin pysyvää jälkeä mieleen. Monesti ne tuntuvat hetken viihdytykseltä, vaikkakin usein hyvin taidokkaasti tehdyiltä. Tälle syksylle on kalenterissa jo useampikin musikaali, joista saattaa olla aihetta kirjoittaa, joten ehkäpä on nyt syytä löysätä hiukan nutturaa ja aloittaa & Juliasta. Sen on Helsingin kaupunginteatterille ohjannut Samuel Harjanne, joka on kunnostautunut etenkin suurten ja vaativien tuontimusikaalien rakentamisessa Suomen (etenkin Helsingin ja Tampereen) lavoille, perin menestyksekkäästikin.
Jukeboksi-musikaalit olen kokenut erityisen kepoisiksi: ratsastetaan valmiiksi suosituilla kappaleilla, joiden ympärille kehitetään puolivillainen kehystarina, esiintyjät lavalle ja menoksi – kuin kuvitettu konsertti. Vaikka Manchesterissä 2019 kantaesitetty & Julia on päällisin puolin juuri tätä, ja ennakko-odotukseni olivat sen mukaiset, pääsi se yllättämään useammallakin tavalla, jotka innostivat kirjoittelemaan.
& Julia. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.
Lähes kaikki sen musiikki on populaareja hittibiisejä, joita jopa minä tunnistin; niiden yhteinen nimittäjä on ruotsalainen lauluntekijä/tuottaja Max Martin, joka on näitä biisejä luonut eri artistien esitettäväksi. David West Readin tarinassa on toki kosolti musikaalihöttöä, mutta ei pelkästään: pohjana on Shakespearen teini-ihastustarina Romeo ja Julia (1591-95). Sen loppuratkaisu on kirjoitettu uusiksi, mistä sujuvasti juontuu jatko-osa, jota lavalla itse bardi emansipoituneen vaimonsa Anne Hathaway kanssa kilvan kirjoittaa samalla, kun sitä esitetään. Kolmas kiinnostava näkökulma on queer-sivujuonne heteromatriisin ulkopuolisesta May-hahmosta ja tähän rakastuvasta François’ta.
& Julia. Kuvassa Renée Böök ja Mikko Peltomäki. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.
Shakespearen Romeo ja Julia päättyy Capuletien sukuhaudassa, jossa Romeo luulee Julian makaavan kuolleena ja nappaa myrkkyä. Julia herää, huomaa Romeon kuolleen ja surmaa itsensä tämän tikarilla. David West Readin tarina lähtee tästä liikkeelle, mutta Julia päättääkin jäädä eloon. Romeon hautajaisissa käy ilmi, että heiloja oli ollut enemmänkin, eikä vain naisia. Vanhemmat haluavat sulkea Julian luostariin, mutta tämä pakenee Pariisiin luotettujen porukalla, johon kuuluvat imettäjä Angelique, paras ystävä May sekä April, hahmo, jonka Anne häthätää kirjoittaa tarinaan itselleen. Ryhmä törmää François du Bois’n bileisiin, nuoren muusikon, jota isä Lance patistaa joko naimisiin tai armeijaan. François’lla ja Julialla synkkaa, ja jo pian kositaan. Angelique ja Lance ovat vanhoja rakastavaisia ja heilläkin taas synkkaa. François’lla ja Maylla synkkaa ihan vakavasti. Romeo palaa kuolleista ja haluaa jatkaa avioelämää, mutta Julia epäröi. Lopuksi Julia ja Romeo aloittavat deittailun alusta, Angelique ja Lance menevät naimisiin, ja François ja May alkavat styylata. Ja koko tarinaa sulkakynällään pitkin matkaa riidellenkin kirjoitelleet Shakespeare ja Hathaway löytävät hekin jonkin sortin sovinnon.
Kerronnan instrumentti, jossa samalle lavalle tuodaan teos ja sen luonut (kuollut) taiteilija, ei toki ole uusi ja ihmeellinen, mutta tässä ehkä erityisen hyvin toimiva – etenkin, kun mukana on myös Shakespearen (1564-1616) vaimo Anne (1556-1623), jonka rooli on virallisessa historiankirjoituksessa jäänyt melko ohueksi. Hän lienee jäänyt maalle Stratford-upon-Avoniin hoitamaan perhettä, kun mies kekkuloi Lontoon syntisissä valoissa kirjoittamassa ja esittämässä näytelmiä. Faktojen puute inspiroi fiktiota, jossa Anne on osallinen ja aktiivinen toimija, kuten tuoreehko Hamnet-elokuva (Chloé Zhao, 2025) ja tämä musikaali.
& Julia. Kuvassa Renée Böök ja Martti Manninen. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.
& Julian patriarkaattia purkavan hengen mukaisesti Shakespeare (Tuukka Leppänen) on vähän miedompi hahmo kuin Anna/April, jota esittävä Maria Lund onkin porukan upeimpia laulajia. Muttei toki ainoa – vaikka itseäni tanssi, liike ja tarina puhuttelevat yleensä enemmän kuin musiikki, koin kylmiä väreitä, kun Juliaa esittävä Renée Böök tulkitsi biisin …Baby One More Time (1998) erittäin kauniisti, taitavasti ja väkevästi. Böökin ja Lundin yhdessä esittämä That’s the way it is (1999) olikin tavattoman upeaa kuultavaa.
& Julia. Kuvassa Niki Rautén. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.
Ei-binaarisen Mayn esittely on tekstissä ehkä vähän turhankin ”on the nose”, mutta opettava ote lienee nykykatsojille (ja näköjään joillekin ammattikriitikoillekin) epäilemättä vielä ihan tarpeellista. Hahmo on hienosti kirjoitettu, herkkä ja riehakas, ja Niki Rautén tulkitsee sen aivan erinomaisesti. I’m Not a Girl, Not Yet a Woman (2002) Julian kanssa Pariisissa on mainio, samoin François’n (Martti Manninen) ja Mayn onnea orastava duetto – alun perinkin vahvasti queer-luettu – I Kissed a Girl (2008) sekä heidän ja isä-Lancen (Risto Kaskilahti) yhteinen Shape of My Heart (2000), joka kauniisti sinetöi Mayn ja François’n romanttisen yhteyden. Joku woke-allergikko epäilemättä ahdistuu, että pitääkö näitä nyt joka paikkaan työntää. Pitää – ja varsinkin juttuihin, jotka liippaavat Shakespearen aikaa, jolloin sukupuolibinariteetti ei liene vielä ollut niin tiukkapipoinen juttu kuin viime aikoina. (Hauska yksityiskohta: jo Shakespeare käytti yksiköllistä they-pronominia, jota jotkut woke-paniikikot luulevat kieliopin vastaiseksi nykyhapatukseksi.)
Max Martinin biisejä musikaalissa on aika tarkkaan 30, joista yksi (One more try, 2019) on uusi eli tehty tähän musikaaliin. Muut ovat hänen laajasta katalogistaan vuosilta 1997-2016, painottuen vahvasti vanhempaan tuotantoon: noin puolet biiseistä on vuosituhannen taitteesta. Tuo ajankohta ei enää ollut likikään omaa hurjaa teini-ikääni (jos se koskaan edes oli hurja), mutta 1980-luvulla syntyneiden, nyt nelikymppisten, mielessä biisit varmastikin puhuttelevat haikean nostalgisesti oman nuoruuden kaipuuta. Toki useimmat biisit ovat tuttuja näin setäihmisellekin, vaikkeivät ihan ominta genreäni olekaan.
& Julia. Kuvassa Mikko Peltomäki. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.
Liekö vain omaa tulkintaani vai Readin librettoon (jonka Paavo Leppäkoski on mainiosti suomentanut) ja Harjanteen ohjaukseen kirjoitettua, mutta koin teoksessa monin paikoin pientä itseironiaa, joka sopivan hienovaraisesti toteutettuna aina kutkuttelee. Ensimmäinen tällainen hymynkareen nostattanut kohtaus on Romeon haudalla surevien heilojen koreografia (Show me the meaning of being lonely, 1999), jossa aistin puolihumoristisia vaikutteita aikansa maneerisesta poikabändigestiikasta. Riemukasta campiä on ensimmäisen näytöksen päättävä Romeon (Mikko Peltomäki) yllätyksellinen ylösnousemus moottoripyörällä, joka keikkuu ison vieterin varassa kuin kauppakeskuksissa aikoinaan suositut lasten mekaaniset hevoset, jotka sai hetkeksi hytkymään 50 pennin kolikoilla. Monin paikoin myös biisin (sanoituksen) ja näyttämötilanteen ilmeisen tahallinen ristiriita on omiaan herättämään kevyttä hilpeyttä.
Tanssi, musikaalin yksi keskeinen komponentti, tuli jo ohimennen mainittua. Ruotsalaisen Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia loistaa etenkin ryhmäkohtauksissa, joissa onnistuneesti käytetään musikaaleissa yleistä keinoa: kun katsojan huomio enimmäkseen kiinnittyy poikkeuksellisen erinomaiseen vartalon käyttöön (kuten Leo Ikhilor ja Kalle Lähde), tuntuu koko ensemble tanssivan aivan huikean hienosti – toki ihan hyvin he tanssivatkin. Vielä on erikseen mainittava pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen on oivaltavasti yhdistellyt epookkia ja nykymenoa, usein samassa asussa, kuten François’n ylisuuri huppari, jota koristavat kullanväriset kuninkaalliset fleur-de-lis’t. Peter Ahlqvistin lavastus on sekä näyttävää että myös hauskoja yksityiskohtia kuten laskevien/nousevien lavaste-elementtien muka operointi manuaalisesti.
& Julia. Kuvassa Martti Manninen ja Risto Kaskilahti. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.
Sekä viihdyttävä että mielenkiintoinen musikaali! Esityksiä näyttäisi olevan keväälle asti, ja ainakin tämän vuoden osalta ne näyttävät jo lähes loppuunmyydyiltä – ja syystäkin!
(Koettu: 5.9.2026, Helsingin kaupunginteatteri)
