Pori Dance Company teki kuukausi sitten rohkean ja yllättävän vedon ja vei Riku Lehtopolun (ja työryhmän) uuden Moon Bloom -teoksen luonnonvoimien armoille Yyterin hiekkarannalle. Ennakkotiedoissa sen kehystettiin seuraavan erinomaisen suloisten teosten Songs (→ PDC:n Songs on hieno kokemus) ja Tämä iltana (→ Ihanan valloittava Tänä iltana) jalanjäljissä, joten odotukset olivat erityisen korkealla.

Kokoonnuimme Yyterin vierailukeskuksella, josta lössinä valuimme esityspaikalle kiltisti lankonkeja pitkin. Rannalla tuolit on aseteltu kolmelle sivulle meren toimiessa neljäntenä; yksirivinen katsomo, joten kaikilla eturivin paikka. Tanssijoita loikoilee jo hiekalla, Meri Tankka osin hautautuneena kuin merenneito hiekasta muotoillun pyrstön kera. ”Pojat!” kuuluu Tankan huuto, ja Vilhelm Bjersér ja Oskari Kymäläinen rientävät nostamaan hänet ilmaan suorille käsille, mistä Bjersér ja Tankka jatkavat duetolla.

Moon Bloom. Kuvassa Vilhelm Bjersér ja Meri Tankka. Kuva: Maarit Laakkonen.

Katsomon rajaama näyttämö on melko iso kappale hiekkarantaa, ja siihen mahtuu monenlaista: On paljon koko ryhmän (Vilhelm Bjersér, Oskari Kymäläinen, Fiia Lamminen, Riku Lehtopolku, Aino Päivike, Meri Tankka, Riikka Tankka) yhteisiä kohtauksia, joissa tuntuu korostuvan Lehtopolun paljon käyttämä pyöreä, pehmeä ja suuri liike. Katsojalle se välittyy lempeän levollisena, jopa rauhoittavana (Oura-sormukseni kertoi esityksen aikana sykkeeni olleen koko ajan laskeva ja mukana oli jopa ns. palauttavaa aikaa). Samaa viestii tanssijoiden välinen kontakti: hellät kosketukset ja lempeän hymyn sävyttämät lämpimät katseet – vilpoisasta ympäristöstä huolimatta.

Moon Bloom. Kuvassa Vilhelm Bjersér, Riku Lehtopolku, Riikka Tankka, Meri Tankka ja Oskari Kymäläinen. Kuva: Maarit Laakkonen.

Toki nuupahtamaan ei katsojakaan pääse, tarjolla kun on viljalti kiehtovia jaksoja ja yksityiskohtia. Lempeyden ohella teosta leimaa lapsekkaan viaton leikkisyys, kuten Bjersérin ja Riikka Tankan hiekkaa hyödyntävä duetto tai hauskan oivaltava toisten kämmenillä kävely. Rantateema näkyy myös nostoissa ja heitoissa, joissa käytetään mm. pyyhkeitä luovasti ja näyttävästi. Hieno on myös kohtaus, jossa ryhmä kulkee ympäri näyttämöä kiinteässä kontaktissa toisiaan tukien. Ryhmätilanteet ovat vaikuttavia, mutta pareittain intiimi kontakti korostuu vielä enemmän, kuten edellä mainittujen lisäksi Oskari Kymäläisen kauniit duetot Riikka Tankan sekä Riku Lehtopolun kanssa.

Moon Bloom. Kuvassa Oskari Kymäläinen. Kuva: Vilhelm Bjersér.

Vaikka ihmisten välinen lämmin yhteys tuntuu keskeiseltä teemalta, liike-esteettisesti puhuttelevinta antia itselleni ovat teoksen soolot. Aino Päivikkeen loppupuolen soolo tuntuu ehkä aavistuksen irralliselta muusta teoksesta, mutta on valtavan kaunis. Erityisen viehättävä on Oskari Kymäläisen märkä soolo, jossa hän saa niskaansa merivettä ämpäreillä – vesielementti tekee siitä hauskan samalla, kun liike on tavattoman kaunista: vartalon liikkeen voimakkuus yhdistettynä tulkinnan herkkyyteen, sormenpäitä myöten, on tavattoman esteettinen, jopa aistillinen yhdistelmä. Soolon jälkeen hän pulahtaa parin biisin ajaksi mereen lilluttelemaan ja sieltä noustuaan muut kuivaavat hänet pyyhkeillä. Soolo, muttei siltikään ihan yksin. (Katso ja ihastele ohessa Vilhelm Bjersérin taidokasta taidekuvaa soolosta!)

Lopussa kaikki ovat meressä muutaman biisin verran, jolloin nostelut ja muu liike jäävät ehkä vähän etäisiksi etäisyyden vuoksi, mutta tässä ympäristössä mereen tukeutuminen myös liikkeessä on toki luonteva juttu. Skenografianhan ympäristö tarjoaakin ihan täydellisesti: alati elävä taustafondi muodostuu hiekasta, verkalleen käyvästä meren aallokosta ja taivaan pilvimuodostelmista. Luonnon ääniä täydentää Eero Auvisen äänisuunnittelu.  Isojen lintujen liito tuulta vasten tuntuu ajoittain sopivan tanssijoiden liikkeeseen kuin suunniteltuna. Lopussa, kun väki on meressä, pari lintua uskaltautuu  näyttämöllekin.

Moon Bloom. Kuva: Maarit Laakkonen.

Hiekkaranta ja meri ovat varmaankin tavallista tanssimattoa paljon raskaampi näyttämö liikkua: pelkkä hienolla hiekalla kävely oli itselleni jo aika rasittavaa, voin vain kuvitella – tai tuskin edes voin – miten rasittavaa pehmeällä alustalla on tanssia ja hallita täydellisesti kehoa, kun alusta jalan alla ei ole ihan ennustettavan kiinteä. Ja tanssi meressä veden tuottaman vastuksen vuoksi on varmastikin vielä ihan oma juttunsa. Yleensä en helposti palele, mutta vähitellen piti neuletta napitella tiukemmin päälle pienen merituulen kevyessäkin tuiverruksessa, mutta tanssijoilla niukoissa vaatekappaleissaan ei ole edes sitä suojaa. Haastavasta työympäristöstä huolimatta lämmin hymy tuntuu kuitenkin säilyvän tanssijoilla koko tunnin ja 20 minuutin keston. Eikä hymy tainnut täysin väistää omiakaan kasvojani.

Luonnon elementit tekevät teoksesta paikkasidonnaisesti uniikin tai ainakin vähintäänkin hankalasti siirrettävän; olisi vaikeaa kuvitella sitä teatterin tai konserttisaliin lavalle. Se tarkoittanee, ettei teosta helposti ja pian nähdä uudelleen – toivottavasti ensi kesänä Yyterissä!

(Koettu: 8.8.2026, Yyteri, Pori)