Poden hiukan kompleksista suhdetta venäläisklassikoihin, mutta John Neumeier jos kuka pystyy niistäkin tekemään kiinnostavia – niinpä Die Möwe (2002), Tšehovin näytelmän Lokki (1896) pohjalta herätti ennakkoon kiinnostukseni.

Tšehovin tarina kertoo täyttymättömästä rakkaudesta, taiteesta ja väkevästi tuntevista ihmisistä, jotka ovat paljolti paskiaisia toisilleen. Ehkä koko jutun voisi tiivistää sanoihin ”kylmä äiti, kuuma poika”, mutta toki henkilögalleria on laajempi. Tapahtumat sijoittuvat Sorinin, eläkkeellä olevan sairaan virkamiehen tilalle, jonne hänen siskonsa, näyttelijäuransa iltapuolella oleva leskirouva Arkadina saapuu rakastajansa, nuoren kirjailija Trigorinin kanssa. Arkadinan poika Konstantin on laatinut symbolistisen näytelmän, jonka pääosaa esittää rikkaan naapuritilan tytär Nina, Konstantinin rakastettu, joka haaveilee näyttelijän urasta. Arkadina porukoineen naureskelee näytelmälle, mikä loukkaa Konstantinia syvästi. Nina retkahtaa Trigoriniin. Konstantin yrittää ampua itsensä. Neljäs näytös tapahtuu kaksi vuotta myöhemmin: Konstantinia rakastava Maša, Sorinin tilanhoitajan tytär, on tyytynyt rakkaudettomnaan liittoon opettaja Medvedenkon kanssa. Sorinin terveys on heikentynyt entisestään ja Arkadina on hälytetty paikalle. Trigorin on Moskovassa kyllästynyt Ninaan ja palannut naistenmiehen elämäntapaan. Ninan ura ei ole lähtenyt nousuun vaan hän näyttelee pienessä kiertävässä seurueessa. Konstantin on onnistunut julkaisemaan tekstejään, mutta on jatkuvasti masentunut. Nina piipahtaa paikalla, Konstantin pyytää häntä jäämään, turhaan. Kun väki pelaa seurapelejä, kuuluu laukaus – Konstantin on surmannut itsensä.

Tšehovin henkilögalleriassa ei ole selkeää päähenkilöä, tosin hän omassa tulkinnassaan lienee nähnyt Ninan roolin erityisen tärkeäksi. Neumeier taitaa painottaa Konstantinin näkökulmaa – hänellä tuntuu olevan eniten ja monipuolisinta liikettä, lisäksi häntä kutsutaan käsiohjelmassa Kostjaksi; lempinimi, jota Tšehovin tekstissä käyttävät vain lähimmät. Tarinan tasolla Neumeier myötäilee Tšehovia, toki soveltaen, mm. näytelmän kolme ensimmäistä näytöstä katetaan pääosin ennen väliaikaa, ja Neumeierin toinen näytös vastaa paljolti Tšehovin neljättä eli viimeistä näytöstä.

Die Möwe. Käsiohjelman kansikuvassa Louis Musin. Kuva: Kiran West.

Hahmojen taidelaji on myös muuttunut (samaan tapaan kuin hänen Kuolema Venetsiassa -versiossaan): Arkadina (Anna Laudere) on ikääntyvä prima ballerina ja Trigorin (Matias Oberlin) koreografi, molemmat selvästi klassisen baletin genressä. Kostja sen sijaan työstää nykytanssiteosta – tämän kirkasotsaisen mutta levottoman roolin pakahduttavasti tulkitsee valovoimainen Louis Musin (joka kauden päätteeksi sai ylennyksen ensitanssijaksi). Myös Ninan rooli on tanssillisesti ja tulkinnallisesti monipuolinen, sen tanssii taitavasti Ana Torrequebrada. Sorinin tanssii Aleix Martinez perin fyysiseen tapaansa (tosin kehonkieli vaikutti paikoin enemmänkin juopolta kuin muutoin sairaalta).

Teos alkaa herkästi: vielä salivalojen palaessa Kostja istahtaa lavalle paljain jaloin ja alkaa huolellisesti taitella paperiarkista lokkia, josta pitkällisen askartelun myötä tuleekin varsin hieno. ”Ennakkoaloitukset” ovat sikälikin hauskoja, että ne sotkevat katsojan rutiinit: kapellimestarin (Nathan Brock) saapuminen pulpelttiinsa ei enää oikein herättänyt normaaleja aplodeja, kun esitys kerran oli jo käynnissä.

Die Möwe. Kuvassa Louis Musin ja Ana Torrequebrada. Kuva: Kiran West.

Alun Kostjan ja Nina rakastavaisten duetto Šostakovitšin Pianokonserttoon nro 2 F-duuri op. 102 (1957) on tavattoman kaunis. Musiikki on muutoinkin lähes kokonaan Šostakovitšia ja Tšaikovskia – huomattavana poikkeuksena Kostjan nykytanssiesitys ”Lokin sielu”, jossa kuullaan lyömäsoitinvelho Evelyn Glennien kappaletta Shadow behind the Iron Sun (2000). Toismaailmallisessa omalakisuudessaan se sopiikin mainiosti kohtauksen omaperäiseen kulmikkaaseen liikekieleen, jossa korostuu varsinkin voimakas ylävartalon käyttö. Kostja tanssii itse teoksensa voimakkaan kauniin ja fyysisen energisen pääosan. Ehkä tässä on haettu vähän liioitteluakin, mutta omaan makuuni tämä ”tanssiesitys tanssiesityksessä” on perin puhutteleva. Lääkäri Dornia (Joaquin Angelucci) lukuunottamatta muut hahmot lavalla eivät tosin tunnu jakavan ihastustani, vaan naureskelevat esitykselle. Kostjan liikekieli myös mm. toisen näytöksen ”Luonnosvihko”-kohtauksessa on kiinnostavaa ja vangitsevaa.

Die Möwe. Kuvassa keskellä Louis Musin ja Ana Torrequebrada. Kuva: Kiran West.

Jyrkkä kontrasti on toinen ”esitys esityksessä” eli Trigorinin teos ”Lokin kuolema”, jonka pääosissa ovat Arkadia lokkiprinsessana ja itse Trigorin metsästäjänä, lisäksi mukana on kahdeksan perinteistä balettiparia. Liikekieli ja varsinkin tulkinta tuntuu vanhanaikaiselta ja kaavamaiselta, parodisuudessaan jopa hilpeyttä herättävältä. Kostjan riipaisevan ahdistunut soolo Ninan ja Trigorinin kohtauksessa ensimmäisen näytöksen lopussa on vaikuttava, samoin duetto Sorinin kanssa toisessa näytöksessä. Koko esitystä leimaa koskettava emotionaalinen tulkinta, josta edellisten lisäksi mainittakoon vielä mm. Trigorinin vastentahtoinen duetto Ninan kanssa toisessa näytöksessä.

Die Möwe. Kuvassa etualalla Anna Laudere ja Matias Oberlin. Kuva: Kiran West.

Kostjan itsetuhoisuus on viitteellisempää (ehkä artistoteelisen perinteenkin mukaan, ettei suoraa väkivaltaa näytetä lavalla): alkupuolen yritys ampua itsensä on kuvattu ampumisena ilmaan ja lopun itsemurha Kostjan vaipumisena kulissirakenteen alle. Jos Tšehovin tarinaa ei tuntisi ennalta, sen tekstiuaalinen narratiivi ei järin hyvin Neumeierin teoksesta aukeaisi, mutta sen sijaan sen emotionaalinen sisältö, ihmisten väliset suhteet monitahoisine tunnelatauksineen, välittyy todella paljon väkevämmin kuin tekstissä tai missään näkemässäni Lokin puhenäytelmäversiossa!

(Koettu: 3.7.2026, Hamburger Ballett-Tage, Hamburg Ballett)