Kansallisbaletin Pulssi-ilta oli perin upea kolmen nykytanssiteoksen kokonaisuus. Samaan tyyliin kuin edellisen kauden T(r)anssi-nykytanssi-illassa myös tässä oli oheisohjelmana dj:n kuratoimaa tanssimusiikkia sekä Reija Wäreen koreografioimaa liikettä väliajalla. Mutta varsinaiseen asiaan eli upouusiin teoksiin, joita kolme keskenään varsin erilaista koreografia on Kansallisbaletille luonut:

Lips on the Ground

Illan avasi ranskalaisen noin 37-vuotiaan Julian Nicosian Lips on the Ground. Häneltä on taidettu nähdä Kansallisbaletissa aiemmin yksi teos, Fragments of Time (2024) nuorisoryhmälle. Siitä eivät muistikuvani eivätkä muistiinpanoni kerro juuri mitään, joten se ei liene tehnyt järin suurta vaikutusta. Sen sijaan Kuopiossa näkemäni And if this is it (2023) jätti paljon vahvemmat muistijäljet.

Lips on the Ground alkaa prologimaisella hämärästi valaistulla jaksolla ja jatkuu pian reippaalla ryhmäkohtauksella, jonka liikkeessä – kuten teoksessa monin paikoin muutenkin – korostuu etenkin (lähes) paljaiden ylävartaloiden ja käsivarsien liike. Alun duetot sukupuolittuneine nostoineen herättävät hetkeksi huolta, onko tämä sittenkin kovin klassishenkistä, mutta ei, liike jatkuu tuoreena ja mielenkiintoisena, mitä alleviivaa mm. alun Werneri Voitilan notkea ja ilmava soolo sekä myöhemmin mm. Thomas Brunin ja Heidi Salmisen kiehtova ja ambivalentti duetto. Nicosia yhdistelee onnistuneesti sooloja, duettoja ja ryhmäkohtauksia; ilmeisen narratiivin puuttuessa ne voisivat tuntua tilkkutäkkimäiseltä, mutta johdonmukainen liikkeen ja visuaalisuuden estetiikka tuntuu rakentavan jatkumon.

Lips on the Ground. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

Lips on the Ground. Kuvassa Tyler Robinson ja Werneri Voitila. Kuva: Roosa Oksaharju.

Puvustuksessa korostuvat hopeanhohtoiset housut. Pääasiallinen lavastuselementti on suurehko vihreä mätäs, joka yläpuolisine riippuvine puutarhoineen vaikuttaa rauhoittavalta elementiltä – myös tanssijoille, jotka välillä käyvät siinä lepäilemässä. Se toimii myös erittäin kauniin ja näyttävän ryhmäkohtauksen näyttämönä.

Vaikka liike muutoin on kiinnostavaa, hiukan jää häiritsemään irralliselta tuntuva paikoittainen väkivaltaa markkeeraava gestiikka. Huomiota kiinnittää myös melko perinteisiin sukupuolirooleihin perustuvat parit, poislukien Werneri Voitilan ja Tyler Robinsonin lyhyt duetto, joka onkin väkevä ja näyttävä.

– en mode marron –

Bintou Dembélé on viisikymppinen ranskalainen tanssija-koreografi, jonka tausta on vahvasti hip hopissa ja postkolonialismissa.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy rummutukseen: lavalla on neljä lyömäsoittajaa kahdeksasta bongorummusta koostetun rakennelman ympärillä, musiikkina Steve Reichin Drumming (1970-1971), sen minimalistisesti virtaileva ja hauskasti välillä epätahdistuva 1. osa. Soittajat ovat pukeutuneet samaan tapaan kuin tanssijat ja hiukan myös osallistuvat: kaksi heistä (uskoakseni Tuomas Siddall ja Touko Leinonen) tekevät koreografioidut kierrokset tanssijoiden kanssa, ja koko porukka kiertää rumputellingin kanssa teoksen kestäessä koko näyttämön. Muusikoiden vahva läsnäolo korostaa teoksessa Reichin biisin elimellistä asemaa, joka tuntuu varsin tasaveroiselta suhteessa tanssijoiden liikkeeseen. Teoksen viimeisiksi minuuteiksi rummutus tosin lakkaa ja sen korvaa jylinä – äänimaailman muutos muuttaa myös tunnelmaa.

– en mode marron -. Kuvassa taustalla lyömäsoittajat, edustalla Linda Haakana, Edita Raušerová ja Atte Kilpinen. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

Varsinainen liike alkaa pistemäisin valoin, alkaen jopa katsomosta. Alussa muuta liikettä onkin vaikea nähdä, koska valaistus perustuu miltei täysin näihin käsin liikuteltaviin pieniin valopisteisiin – esim. jokin soolo ehkä alussa on, mutta menee aika lailla ohi, kun ei sitä juuri näe. Rummut sentään kuuluvat koko ajan. Vähitellen valo lisääntyy ja lavalla alkaa jo nähdä tanssijoita. Liike on omaperäistä, siinä ei leimallisesti näy Dembélén hip hop -tausta sen enempää kuin klassinen liikekielikään, vaikka molemmista – ja monista muista – genreistä jokusia viitteitä voikin luulla tunnistavansa. Enemmänkin tuntuisi ehkä olevan etnisiä kaikuja, ja suunta useamminkin alas maata kohden kuin ylös (kuten baletissa). Runsas ryhmäliike henkii yhteisöllisyyttä, tosin on myös mm. Alfio Dragon sähäkkä soolo muiden kiertäessä häntä kahdessa sisäkkäisessä kehässä.

– en mode marron -. Kuvassa keskellä Alfio Drago. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

Pitää vielä nostaa esiin mielenkiintoinen ilmiö: pariin kertaan esiintyvä ”hämähäkki” eil muutaman karkitossutanssijan rykelmä oudoissa asennoissa nostellen jalkojaan ylös kuin araknidi pitkiä koipiaan.

– en mode marron -. Kuvassa Sari Ikonen, Elena Ilyina ja Zhiyao Chen. Kuva: Roosa Oksaharju.

Hegoak

Baskimaassa syntynyt ja Yhdysvalloissa kasvanut Larkin Poynton Olabarria lienee iältään kolmen kympin kieppeillä. Hänen taustansa on alun perin katutanssissa, ja käsiohjelman tietojen mukaan Hegoak on hänen ensimmäinen teoksensa balettiryhmälle – ja aivan huikea onkin! Ei onneksi kuitenkaan lähelläkään klassista balettia vaan vienosti katutanssivaikutteista nykytanssia.

Kuten edellisessä, myös tässä teoksessa on elävä musiikki: Poynton on valinnut Arvo Pärtin upeita lyhyitä teoksia, jotka Kansallisoopperan orkesteri pienessä kokoonpanossa soittaa suomalais-brittiläisen Ross Jamie Collinsin johdolla. Pärtin neljä kappaletta tuntuvat jakavan teoksen osiin: varsinkin Fratres (1977) ja Tabula rasan (1977) Ludus-osa tahdittavat paljon suuria ryhmäkohtauksia, joissa tanssijat liikkuvat metallisten matkalaukkujen päällä, liepeillä tai niiden kanssa. On paljon unisonohkoa liikettä ja kaanoneita, joissa suuren ryhmän liike virtaa kauniisti. Tummaa näyttämöä vasten tummassa puvustuksessa korostuu tanssijoiden käsien, pään ja ylävartalon liike – ja ne kiiltävät laukut.

Hegoak. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

Pianokappale Für Alina (1976) on lähes kokonaan hahmojen Isä (Luciano Ghidoli) ja Poika (Nikita Malaki) duettoa. Tai itse asiassa Mirka Viitala taitaa soittaa tuon pariminuuttisen hartaan kappaleen viitisen kertaa peräkkäin. Duetto on hyvin kaunis: seesteisissä osuuksissa koskettavan herkkä mutta toisinaan myös hyvin fyysinen jopa akrobaattisine nostoineen sekä nopeine ja tarkkoine kontakteineen.

Hegoak. Kuvassa Nikita Malaki ja Luciano Ghidoli. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

Isän ja Pojan loppukohtaus on sekä tavattoman kaunis ja traagisuudessaan perin  emotionaalinen, mutta ahdistavuuden sijaan se onnistuu kääntymään katarttiseksi. Harva tanssiteos saa lähes kuusikymppisen paljon nähneen setämiehen tällä tavalla nieleskellen herkistymään. Poyntonin koreografia visuaalisine Pietà-viittauksineen yhdessä Pärtin syvästi surumielisen teoksen Cantus Benjamin Brittenin muistolle (1977) kanssa on liikkeen ja musiikin liittona täydellinen elegia. Taitavat ja tulkinnassaan herkkävireiset Ghidoli ja Malaki huipentavat teoksen läpi kulkevan duetointinsa tanssien suoraan katsojan sydämeen.

Hegoak. Kuvassa ylhäällä Nikita Malaki ja alhaalla Luciano Ghidoli. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

(Koettu: 2.5.2026 ja 12.5.2026, Suomen kansallisbaletti sekä tallenne Stage24:llä esityksestä 9.5.2026)

PS. Esityksen jälkeen olisi ollut mahdollisuus jäädä lämpiöön diskoilemaan. Salista poistuessani ja Hegoakia vielä nieleskellessäni korviini iskeytyi Michael Jacksonin Thriller (1984), ja vaikka se  onkin kelpo biisi ja ehkä voi ajatella kuoleman temaattisesti yhdistävän sen Hegoakiin, oli tunnelmallinen dissonanssi siinä määrin räikeä, että pakenin oitis paikalta.