Käytän otsikon i-sanaa kovasti säästeliäästi, tai en juurikaan. Sellainen kuitenkin oli Riku Lehtopolun Tänä iltana Porin Promenadisalissa. Pori Dance Companyn ja Pori Sinfoniettan yhteistuotanto annostelee kukkuramitoin mutta sopivissa suhteissa huumoria, satiiria, veikeyttä, romantiikkaa ja suuria tunteita – voittopuolisesti musikaali- ja elokuvasävelmien tahdissa. Lavalla on Pori Sinfonietta Tibor Bogányin johdolla sekä kuusi tanssijaa: Pori Dance Companyn Kati Aalto, Riku Lehtopolku, Meri Tankka ja Riikka Tankka ovat saaneet vahvistuksekseen Oskari Kymäläisen (Tero Saarinen Company) ja Tuukka Piitulaisen (Suomen kansallisbaletti).

Illan rakenne on episodimainen vailla ilmeistä juonta, sen sijaan dramaturginen kaari tuntuu rakentuvan tunneintensiteetille. Teos lähtee liikkeelle kuin varkain ja etenee kevyesti, mm. Riikka Tankan esittämä hevossoolo on täynnä liikkeellistä hupia, ja Kati Aallon ja Oskari Kymäläisen eläytyen lukemat teini-ihastustekstit ovat hellyttävän hupsuja (”se tykkää must sillai”).

Tuukka Piitulainen esittää Tuukka Piitulaista, sankarillista balettiprinssiä, koosteessa vakavan hauskaa ja itseironista koreografiaa taidokkaasti tanssittuna. Sarjasuutelija hoitelee pitkään ja perusteellisesti prinsessat ja samalla intohimolla samoin tein kaikki muutkin. Hykerryttävästä pastissista tunnelma kuulastuu Piitulaisen ja Kymäläisen herkän kauniiseen duettoon ja huipentuu pakahtuttavan intensiiviseen sooloon, jonka jäljiltä katsomossakin hiukan hengästyttää.

Tämä iltana. Kuvassa etualalla Tuukka Piitulainen ja Oskari Kymäläinen. Kuva: Maarit Laakkonen.

Meri Tankan standup-henkinen Oscar-voittajapuhe Piitulaisen ja Kymäläisen harteilla tarjoaa hulvattoman comic reliefin. Tankan lastoitettu jalka on varmastikin aiheuttanut muutoksia teokseen, mutta sitäkin käytetään oivaltavasti hyväksi ja lopputulos on sympaattinen. Orkesteri ei jää tanssin taustalle. Mm. Chaplinin Smile rakentui kapellimestarin ja konserttimestarin jousiduon varaan Lehtopolun ja Piitulaisen tanssittaessa Riikka Tankkaa. Muusikoita osallistui myös illan viimeiseen hitaaseen – tietenkin peilipallon alla. Mainittava on myös se klassinen loppunumero, jossa soittajat yksi kerrallaan häipyvät kesken biisin.

Tämä iltana. Kuvassa Tuukka Piitulainen, Meri Tankka, Oskari Kymäläinen ja Riku Lehtopolku. Kuva: Maarit Laakkonen.

Yksi esityksen viehätyksistä on klassisen ja kevyen kohtaaminen, kuin pyhän ja profaanin liitto: viihdyttävyys saa jotain erityistä lisää, kun sitä tehdään samalla pieteetillä ja laatutasolla kuin klassista musiikkia tai klassista balettia on tapana tehdä.

Tämä iltana. Kuvassa Kati Aalto. Kuva: Maarit Laakkonen.

Lehtopolun koreografia (ja ohjaus) on vaikuttavimmillaan sooloissa ja duetoissa. Em. Piitulaisen soolon lisäksi on mainittava Kati Aallon pienieleinen liike tuolilla seisten sekä Oskari Kymäläisen loppuaplodien jälkeinen veikistelevä encore. Duetoissa, tai oikeastaan ei vain niissä vaan ylipäätään ihmisten välisissä yhteyksissä, niin fyysisissä kuin katsekontakteissa, on ilon pilkettä ja katsomoon asti hehkuvaa lämpöä. Edellisen illan jälkeen uskon palauttaminen lempeään ihmisyyteen tulikin enemmän kuin tarpeeseen.

Michelin-tähditys menee kai jotenkin niin, että yhden tähden ravintola on hyvä sarjassaan, kahden tähden vuoksi kannattaa poiketa aiotulta reitiltä ja kolmen tähden ravintola on ihan oman matkansa arvoinen. Tänä iltana oli ainakin Espoosta Poriin -reissun väärti, helpostikin.

(Koettu: 25.11.2021, Promenadikeskus, Pori)