Jarkko Mandelinin uusi teos Gravity Helsingin kauounginteatterin pienellä näyttämöllä on mielenkiintoinen: se onnistuu olemaan perin kiehtova ilman, että puhuttelisi oikein mitenkään emotionaalisesti – korkeintaan aavistuksen apeuttavasti.

Gravityssa on kahdeksan tanssijaa: Sanni Giordani, Anni Koskinen, Kalle Lähde ja Oskari Turpeinen Mandelinin Kinetic Orchestra -ryhmästä sekä Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi ja Justus  Pienmunne Helsinki Dance Companysta. Liike on hyvin fyysistä, rajua ja akrobaattistakin, taitavaa mutta hienostelematonta. On paljon parityöskentelyä. Vai onko? On paljon tilanteita, joihin osallistuu kaksi tanssijaa, mutta kontakti, kosketus, tuntuu puhtaasti mekaaniselta, funktionaaliselta; sitä tuhlataan vain sen verran, mitä liike vaatii: toisen selän päältä pyörähdys, vetäminen lattiaa pitkin, nosto, jne. Keskiössä on selvästi liike, ei liikkuja tai ylipäätään ihminen, persoona, saati ihmisten välinen yhteys muulla kuin fyysisellä tasolla.

Gravity. Kuva: Petra Tiihonen.

Muutenkin tuntuu, että puhdasta liikettä ja sen vastaanottoa häiritsemästä on pyritty siivoamaan pois kaikki muu: näyttämökuva (William Iles) koostuu hevosenkengän muotoisen katsomon sisään jäävästä lähes tyhjästä näyttämöstä, jonka takareunassa on kalteva taso ja toisessa reunassa betonimöhkäleen oloinen juttu, toinen roikkuu katossa (ja välillä vähän liikkuu). Paria kohdevalaistua kohtausta lukuunottamatta valaistus (William Iles) on varsin staattista yleisvaloa. Puvustus (Elina Kolehmainen) näyttää mukavan löysiltä treeniasuilta. Äänimaailma (Janne Hast) kuulostaa teolliselta hälyltä, kuin metallikappaleet jauhaisivat tosiaan vasten. Ylisummaan kaikki muu paitsi liike tuntuu olevan korostetun ankeata, harmaata, banaalia – samoin tanssijoiden ilmeettömät kasvot ja kuolleet katseet.

Gravity. Kuva: Petra Tiihonen.

Jäljelle jää vain liike. Liike on taidollisesti vaativaa ja paikoin vaarallisenkin oloista – on varmasti vaatinut paljon saada se näin sujuvaksi ja tapaturmattomaksi. Tulee mieleen tosin urheilu. Jälkikäteen kuuntelen Mandelinin haastattelun, jossa hän sanoo yhdistävänsä eri tanssilajeja sekä urheilu- ja kamppailulajeja. Jälkikäteen bussissa kotiin havahdun huomaamaan, miksi tunne – tai sen puute – katsomossa oli tuttu: se oli sama kuin umpiklassista balettia katsoessani: erinomaisen vaativaa liikettä ihailtavan taidokkaasti suoritettuna, mutta täysin irrotettuna inhimillisestä todellisuudesta, klassisessa baletissa sublimoituna ja abstrahoituna, Gravityssä puhdistettuna kaikesta muusta esteettisen viehätyksen lähteistä. Puhdas liike ja sen suorittaminen. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin?

Groteskin niukka visuaalinen ja auditiivinen estetiikka yhdistettynä epäinhimilliseen ihmiskuvaan jättää jälkeensä dystooppisen apeuden, mikä on omaperäistä ja epätyypillistä tanssiteoskokemukselle. Tanssijoiden hymyilevät kasvot aplodien aikana tuntuvat olevan täysin eri maailmasta kuin mihin he olivat meidät esityksen aikana johdattaneet. Onneksi sen voi vielä ainakin kuvitella olevan todellinen maailma. Vai voiko?

(Koettu: 24.11.2021, Helsingin kaupunginteatteri)