(Taas kirjoittelen vähän jälkijättöisesti kevään esityksistä… )
Kansallisbaletin 100-vuotisjuhlavuoteen sopi mainiosti ihkauusi teos, jonka aiheena on itse Jean Sibelius. Jorma Elon baletin kantaesitys oli 11.3.2022, itse koin kolmannen esityksen 15.3., ja striimi/tallenne taisi olla kevään viimeisestä esityksestä 14.5.

Elon baletti kuvaa Sibeliuksen elämää; tapahtumia lapsuudesta kuolemaan ryyditetään lähes yksinomaan säveltäjän omalla musiikilla, enimmäkseen hyvin tutuilla biiseillä. Musiikin ohella kantavaksi teemaksi nousee Jeanin ja Ainon suhde, syvä rakkaus, joka tuntuu kaiken kestäneen ja kärsineen. Elämä ei toki ole pelkkää auvoa, vaan näyttämöllä käsitellään ansiokkaasti myös pettymyksiä ja menetyksiä. Elo ei luota pelkkään tanssiin, vaan paljon on myös teatterillisuutta ja mm. projisointeja, joissa Jeanin tunteikkaissa kirjeissä Ainolle tulee hyvin esiin parin suhteen lämpö. Ulkotanssillisuudestaan huolimatta tämä on kokonaisuuden kannalta erittäin onnistunut valinta: se tuo tunneilmapiirin eläväksi etenkin heille, jotka eivät ehkä Jeanin ja Ainon elämäkertoja tunne kovin hyvin.

Sibelius. Kuvassa Rebecca King ja Tuukka Piitulainen. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Roosa Oksaharju.

Toki tunnetta on myös tanssissa. Mainiona esimerkkinä on toisen näytöksen alkupuolen Jeanin (Tuukka Piitulainen) ja Ainon (Rebecca King) duetto 5. sinfonian 3. osan romanttisesti aaltoilevaan vaskiteemaan – musiikki, liike ja tanssijoiden elävä tunneilmaisu täydessä harmoniassa. Liikekieli on tässä vahvasti klassista, kuten koko baletissa, mikä toki vähän itseäni etäännytti. Mutta genressään varsin kaunista ja sujuvaa. Ehkä positiviisena yksityiskohtana on mainittava aistikas käsien käyttö, esim. paikoin nähty kapellimestarimainen gestiikka ilahdutti.

Sibelius. Kuvassa Tuukka Piitulainen. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Roosa Oksaharju.

Vaikka ajatus Sibelius-baletista tuntui ennakkoon mitä sopivimmilta, oli mielessäni vähintään pieni ”pelko” kahden biisin osalta: Finlandian ja Viulukonserton – näistä toinen mielestäni onnistui paremmin. Finlandiaan on latautunut erityisen vahvoja kansallisia kollektiivisia muistoja ja merkityksiä sekä niihin kytkeytyviä tunnejälkiä paitsi musiikin myös V. A. Koskenniemen sanoituksen pohjalta. On erityisen rohkeaa lähteä luomaan tähän uutta tulkintaa,  jotkin aiemmat kun ovat olleet omiaan lähinnä herättämään myötähäpeää. Elon tulkinnan kohdalla ei tokikaan näin käynyt, mutta ei se myöskään oikein puhutellut: kokemukseni tästä synttäribileiden tanssiaisnumerosta ei noussut likikään samalle tasolle musiikin kanssa. Musiikin raskaan ulkomusiikillisen painolastin lisäksi se on myös itsessään jykevää ja väkevää, kohtalokastakin. Elon liikemateriaali sen sijaan on ilmavan kevyttä, klassista peruskauraa . Syntyi outo tunne, että silmissä näkyi eri tarina kuin korvissa kuului, dynamiikka ja tunnelma eivät kohdanneet.

Sibelius. Kuvassa Tuukka Piitulainen. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Roosa Oksaharju.

Samaa efektiä ei todellakaan ollut Viulukonsertossa, jonka tulkinta oli peräti mahtava. Tai siis konserton kolmas osa (vähän modattuna), juuri se tunneintensiivisin, joka oli kehystetty Sibeliuksen uneksi. Sekin on toki vahvasti klassistaustaista, mutta nyt oli kärkitossut potkittu jaloista ja pölyt pudisteltu liikekielestä, joka paikoin on jopa sähäkkää, kunnioittaen tempomerkintää (allegro, ma non tanto – nopeasti, muttei liian). Tanssi on perin kiehtovaa ja puhuttelevaa, mm. monipuolinen käsien ja ylävartalon käyttö tuntuu vapautuneen kankeista klassisista kaavoista. Sooloissa, duetoissa ja ryhmäkohtauksissa musiikki ja liike puhuvat kiihkeästi keskenään, paikoin sävelkulut saivat jopa oivaltavia liiketulkintoja. Myös sinisävyinen lavastus ja puvustus (Robert Perdziola) erosivat kohtauksessa edukseen. (Tunnustan ihastuneena katsoneeni tämän pätkän Areenasta jo monia kertoja – alkaa tallenteen kohdasta 54:20).

Sibelius ilman muuta ansaitsi balettinsa, ja Elon teos on tähän varsin käypä: kohdettaan kunnioittava mutta rehellinen.

(Koettu 15.3.2022, Suomen kansallisbaletti)