Onpa mukavaa olla kypsässä iässä, jossa vappuaaton voi viettää teatterissa ilman fomo-fiilistä, että elämä tapahtuu jossain muualla. Tässähän se tapahtuu, ja Hamletin kanssa. Siis joko taas yksi Hamlet? Todellakin! Klassikoista se on  harvoja suosikkejani – ehkä osin siksikin, että se taipuu, kun sitä taivuttaa, niin moneksi. Samuli Reunasen Kansallisteatteriin ohjaama uusi Hamlet-tulkinta on tietoinen yli 400-vuotisen perinteensä ja ylipäätään klassikoiden ongelmallisuudesta ja työstää sitä virkeästi.

Omassa katsojakokemuksessani perinteestä erityisesti ja positiivisesti poikkesi etenkin kolme näkökulmaa: musiikki, Ofelia ja fyysisyys. Käsiohjelmassa listataan jopa 21 musiikkikappaletta, pääosin Timo Kämäräisen sävellyksiä (mukana myös mm. Britney Spearsin tunnetuksi tekemä Max Martinin … Baby One More Time, osaltaan alleviivaamassa produktion poikkigenreisyyttä). Toisin kuin TTT:n Rock-Hamlet, nyt ei olla varsinaisesti musikaalin äärelllä: tanssikohtauksia ei juuri ole, ja musiikkinumerot eivät niinkään kannattele vaan enemmänkin tukevat kerrontaa. Hamletissa käsitellään suuria tunteita, joiden ilmaisun dramaturgiaa musiikkiesitykset tukevatkin mainiosti. Oivaltavaa on myös musiikin antaman tuen henkilöiminen: paitsi säveltäjänä myös esityksen pääasiallisena muusikkona toimiva Kämäräinen toimittaa lisäksi Hamletin ystävän Horatiuksen hahmon virkaa.

Hamlet. Kuvassa Timo Kämäräinen, Ola Blick ja Karlo Haapiainen. Kuva: Yehia Eweis.

Ofelia piirretään useinkin melko ohuesti ja suhteessa mieshahmoihin: Poloniuksen tytär ja Hamletin romanttisen kiinnostuksen kohde, joka ensin menettää järkensä ja sitten henkensä. Nyt hän nousee suuremmaksi, mm. Hamletin tunnettu monologi on aseteltu Ofelian (Fanni Noroila) suuhun. Ylipäätään Ofelian itsenäisyys ja toimijuus korostuvat. Poloniuksen jälkikasvu on modernisoitunut muutoinkin: varsinkin Aleksi Hulkon Laertesin queeria tulkintaa olisi vaikeaa sivuuttaa. Vaikka nykyaikaisten hlbti+-leimojen asettelu Shakespearen kirjoittamille hahmoille olisi anakronistista, on selvää, että bardin teokset tarjoavat valtaisasti käyttämätöntä ammennettavaa queer-luennalle.

Hamlet. Kuvassa Olavi Uusivirta, Fanni Noroila ja Aleksi Holkko. Kuva: Yehia Eweis.

Koko esitystä leimaa väkevä kehollinen fyysisyys. Näyttelijäkunnan nuorinta kaartia (Noroila, Hulkko ja nimiosan Olavi Uusivirta) viriilit kehot ovat esillä häpeämättömästi niin puvustuksen kuin liikemateriaalin korostamina. Varsinkin Uusivirran tunnetulkinta on hyvin kehollista, mitä puvustus (ja välistä sen puute) ansiokkaasti tukee. Myös Claudiuksen monologi (alkup. III näytöksen 3. kohtauksesta) saa yltiöfyysisen muodon Timo Tuomisen huhkiessa olan takaa vesurilla niin, että lastut sinkoilevat pitkin näyttämöä. Samoin kuin musiikki myös kehollistaminen tukee hyvin tarinan tunne-elementtien tulkintaa. Sattumus avasi mielenkiintoisen lisän fyysisyyteen: Noroilla oli loukannut nilkkansa ja liikkui lavalla pääosin pyörätuolilla tai Uusivirran ja Hulkon kantamana ja nostelemana. En ollut perehtynyt tähän taustaan ennakolta, vaan apkrikoin tämän kenties olevan aiottu osa ohjausta, niin hyvin se toimi osana muuta fyysisyyttä.

Hamlet. Kuvassa Olavi Uusivirta. Kuva: Yehia Eweis.

Klassikoissa on museoitumisen vaara, mutta Hamlet kaihtaa pölyttymistä: olen jo pelkästään viimeisten kolmen vuoden aikana (sisältäen pandemianaikaisen hiljaiselon) nähnyt peräti neljä hyvin erilaista ja nykyaikaista Hamletia. Kansallisteatterin kontribuutio tähän yli nelisatavuotiseen jatkumoon Reunasen johdolla on ansiokas.

[Koettu: 30.4.2022, Suomen kansallisteatteri]
[Tekstissä on osittain hyödynnetty Teatteri ja draama antiikista moderniin -kurssiin tekemääni analyysia.]