Shakespearen komedia A Midsummer Night’s Dream (1595-1596) on innoittanut valtavan määrän tulkintoja, niin puhenäytelminä kuin teoksia muissa genreissä. Tanssiteoksia olen nähnyt ainakin Jorma Elolta (2010, → Kutkuttava Kesäyön unelma ja → Elon Kesäyön unelma, uudelleen) sekä John Neumeierilta (1977, tosin vain tallenteena, siksi ei vielä blogijuttua). Romanialaissyntyisen Edward Clugin (s. 1973) Staatsballett Berlinille viime vuonna 2025 luoma ja siellä heinäkuussa kokemani versio on perin mainio!

Shakespearen tarina sijoittuu toisaalta antiikin Ateenaan ja toisaalta keijumaailmaan sekä etenkin näiden kohtaamisiin. Tarinassa on vahva romanttinen vire peräti neljän parin voimin: Ateenan herttua Theseus ja kihlattunsa amatsonien kuningatar Hippolyta, keijujen kunigaspari Oberon ja Titania sekä nuoret hoviherrat nuorikkoineen: Lysander ja Hermia sekä Demetrius ja Helena. Rakkaus Romeon ja Julian tarinassa johtaa suureen tragediaan, mutta tässä se antaa sytykettä riehakkaalle komedialle – ei vähiten Puckin, Oberonin porukkaan kuuluvan kujeilevan menninkäisen ansiosta. Sivujuonena käsityöläisporukka valmistelee esitystä Theseuksen ja Hippolytan häihin. Lopuksi toki parit saavat toinen toisensa.

Ein Sommernachtstraum. Kuva: Yan Revazov.

Ainakin Elo ja paljolti myös Neumeier tukeutuvat Mendelssohn Bartholdyn tunnettuun näytelmämusiikkiin, mutta Clugin versiossa on ihan uusi, juuri tätä teosta varten Milko Lazarilta tilattu musiikki. Vaikka Mendelssohnin klassiset sävelet ovat paitsi tuttuja myös perin kauniita, toimii Lazarin musiikki Clugin verrattain nykyaikaisessa versiossa erinomaisen hyvin: on paljon toisteista minimalismia esim. alun rantakohtauksessa, mutta myös narratiivia vahvistavaa äänimaailmaa, kuten kirkonkelloina soivat putkikellot, joiden ääntä puolestaan visuaalisesti vahvistavat 20 tanssijan käsissä heiluvat metalliämpärit.

Clugia voinee pitää nykybalettikoreografina, jos jokin leima pitäisi väkisin lätkäistä, mikä toki ei kauheasti kerro yksittäisestä teoksesta. Ein Sommernachtstraumissa on paljon omaperäistä liikettä nykytanssihengessä ja selvästi myös klassisia vaikutteita muttei haitaksi asti. Paljolti liikutaan paljain jaloin; kärkitossut panin merkille vain kolmella Clugin kehittämällä hyönteishahmolla: rukoilijasirkalla, tamminkaisella ja verkkoluteella. Nostoja ym. atleettisia juttuja lukuunottamatta liike tuntuu myös paljolti sukupuolittamattomalta.

Ein Sommernachtstraum. Kuvassa Kalle Wigle ja Leroy Mokgatle. Kuva: Yan Revazov.

Ensimmäinen näyttämökuva on ranta, jonne Theseus (Martin ten Kortenaar) saapuu seurueensa vetämänä surffilaudalla hyväillen hiuksiaan leson (vai itseironisen?) oloisena; pyörillä varustettua surffilautaa käytetään muutoinkin kohtauksessa hauskasti. Monista tanssillisesti hienoista kohtauksista mainittakoon tässä yksi ensimmäisistä: vetreä pas de quatre, jossa Egeus (Alexei Orlenco) normittaa tyttärensä Hermian (Emma Antrobus) kilpakosijoita Demetriusta (Jan Casier) ja Lysanderia (Loïck Pireaux). Puckin (Fiona McGee) soolot ovat näyttäviä, samoin ajoittain lähes akrobaattiset duetot Oberonin (Martin ten Kortenaar) kanssa. Puckia useimmiten esittää mies, Clugin teoksen tässä osajaossa nainen ja toisessa transnainen (Leroy Mokgatle). Ja tosiaan, Theseuksen ja Oberonin roolit tulkitsee sama tanssija (Martin ten Kortenaar), samoin Hippolytan ja Titanian (Polina Semionova).

Shakespearen Titanialla on nimetyt keijut, mutta Oberonilla vain Puck; Clug on nimennyt lisää väkeä Oberonille hyönteisistä, joiden puvustus on erityisen näyttävä. Oma hahmonsa on Rukoilijasirkka, joka on niin liikkeen kuin skenografian taidonnäyte: Renée Spaltenstein kärkitossuissa liikuttaa ympärillään suurta hökötystä niin, että liike näyttää hyvinkin uskottavasti vaanivalta sirkalta.

Ein Sommernachtstraum. Kuva: Yan Revazov.

Oman värssyn väärti ovat metsän haltiat (käsiohjelmassa Elfen des Waldes), 30 tanssijaa hupun ja yläosan vihreästä jalkojen punaiseen liukuvissa kokovartalotrikoissa, käsinään isot lehdet. Yhtenäisesti liikkuva suuri joukko saa aikaan valtavan hienoa liikettä: jo pelkkä kävely ympäri näyttämöä minimalistisen musiikin myötä on vaikuttavaa, puhuttamattakaan kaanonisesta aaltoilusta kuin tuulessa. Hauskana yksityiskohtana nämä ”lehdet” tarjoavat apuaan myös, kun Perä käy puskassa.. asioillaan.

Niin, Perä (engl. Nick Bottom). Sivujuonen näytelmä näytelmässä on paitsi dramaturgisesti myös skenografisesti osin eriytetty pääjuonesta: käsityöläiset ovat varsin arkisesti pukeutuneita, he käyttävät hiukan tavallista tarpeistoakin ja jopa tekstiplansseja (englanniksi). Liikkeessä on paljon hupailua ja komiikkaa, mikä on tanssissakin omanlaisensa taitolaji; varsinkin Lewis Turner Peränä onnistuu tässä suvereenin taitavasti. Myös tässä on hauska yksityiskohta: Puckin taian myötä hänen päänsä muuttuu aasin pääksi, jonka läpi sormet toimivat aasin kielenä, jolla Perä nuolaisee itseään ja vähän Titaniaakin verrattain erootillisessa duetossa.

Ein Sommernachtstraum. Kuvassa Ross Martinson. Kuva: Yan Revazov.

Nautittavan virkeän liikkeen ja eläytyvän tulkinnan lisäksi skenografia on perin näyttävää! Marko Japeljin lavastus on nerokkaan yksinkertainen: näyttämöä rajaa kaareva tausta, joka elää Rok Predinin projisointien avulla – hauska oivallus on myös esirippuun projisoidun kuvituksen jatkuminen tuolla taustalla esiripun siirryttyä syrjään. Toinen jatkuva lavastekomponentti on suuri kivenlohkare tai kieleke, joka kääntyy ja tilanteen mukaan toimii ramppina taustaelementin keskelle avautuvalle ovelle. Myös Leo Kulaš on päässyt irrottelemaan pukusuunnittelussa: varsinkin metsän olennot ovat huikean kiehtovia, niin monimuotoiset hyönteiset kuin etenkin edellä jo ihastellut lehtimäisin käsin varustetut metsän haltiat.

Edward Clugin näkemys Shakespearen Juhannusyön unesta on tavattoman upea tanssin ja näyttämöllepanon taidonnäyte!

(Koettu: 7.7.2026, Staatsballett Berlin, Deutsche Oper Berlin)