Hitler ja Blondi

Näin blogini 7-vuotispäivänä on ehkä aika kaivaa pinoista muistiinpanot muutamasta esityksestä, jotka koin jo ennen koronalamaannusta. Aloitan tasan 3 kk takaa Hitleri ja Blondi -esityksestä (joka olisi ollut myös tämän vuoden Teatterikesän ohjelmistossa).

Michael Baranin uusi näytelmä sai runsaasti mediahuomiota jo ennakkoon. Tarina meni kai jotenkin niin, että Baran kysyi Seela Sellalta, ketä tämä haluaisi vielä esittää – ja Hitleriähän hän halusi, mikä on toki herkullinen lähtökohta. Tampereen työväen teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto oli ehtinyt saada kantaesityksensä Tampereella vain pari päivää ennen kuin näin sen – onneksi olin ostanut lipun jo ennen mediakohua, koska näytökset, jotka ehdittiin pitää ennen koronatoimia, taisivat olla loppuunmyytyjä, ansaitusti.

Hitler ja Blondi. Kuvassa etualalla Seela Sella, takana Niina Ranta ja Verneri Lilja. Valokuva: Kari Sunnari.

Hitler ja Blondi. Kuvassa etualalla Seela Sella, takana Niina Ranta ja Verneri Lilja. Valokuva: Kari Sunnari.

Esitys alkaa Nena-yhtyeen biisillä Neunundneunzig Luftballons (vuodelta 1983, kylmän sodan ajalta), jossa pienestä alusta kehkeytyy kolmas maailmansota, jossa ei ole voittajia. Isot ilmapallot hallitsevat näytelmän lavastusta  muistutuksena. Baran osaa kuitenkin annostella karvasta ja makeaa hyvin hengittävässä suhteessa: synkeän alun jälkeen Verneri Lilja, kertomansa mukaan 27-vuotias arjalainen tampereleinen näyttelijä, vetää lyhyen natsiaiheisen stand-upin (esim. natsit ovat kuin Täyttä elämää – aina tulee uusi kausi). Jos ei tiennyt, saako näille asioille edes nauraa, nyt viimeistään saa. Näytelmän lopulla Sella lausuu Hitlerin poliittista testamenttia, jonka tämä saneli sihteerilleen vain tunteja ennen itsemurhaansa Berliinin bunkerissaan 29.4.1945. Välissä työstetään Hitleriä ihmisenä ja poliittisena toimijana sekä tarkastellaan toista maailmansotaa ja sen taustoja mm. moraalisista, kulttuurisista, yhteiskunnallisista ja taloudellisista näkökulmista.

Sella esittää Hitleriä perin mainiosti, vähäeleisestä paljon puhuvasta ilmaisusta aina monomaanisen demagogin räyhään. Sellan fyysinen olemus ylisuuren takin ja koppalakin alla korostaa miehen ja tekojen skaalaeron epäsuhtaa. Näytelmän näkökulma on varsin pitkälti Verneri Liljan esittämän Blondin, Hitlerin saksanpaimenkoiran (tai koirien), joka toimii kertojana, kommentoijana ja taustoittajana. Liljan hienovarainen tulkinta toimii hyvin ja on parhaimmillaan mm. monissa rankkaa aihetta keventävissä kohdissa. Jäin pohtimaan Liljan Hitler Jugend -asua: oliko tarkoitus rinnastaa kansa ja koira, kansa Hitlerin käskyläisenä, viattomana johdateltavana? Syyllisyys sijoittuisi näin Hitleriin ja kansa saisi vapautuksen, vaikkakin kyseenalaisen Nürnberg-puolustuksen hengessä.

Hitler ja Blondi. Kuvassa Verneri Lilja. Valokuva: Kari Sunnari.

Hitler ja Blondi. Kuvassa Verneri Lilja. Valokuva: Kari Sunnari.

Yritetäänkö tässä kuitenkin myös ”ymmärtää” Hitleriä, inhimillistää? Ymmärtää kyllä, mutta siinä merkityksessä, että tunnistetaan tapahtumien kulkuja, syitä ja seurauksia, sortumatta holtittomiin oikoteihin. Yleinen oikotie kun on ajatus, että Hitler oli paha, sellainen satujen ja uskontojen kuvastoista reaalimaailmaan karannut pahan ruumiillistuma, jotain perin juurin muuta kuin me normaalit tolkun ihmiset. Kun pahuus näin sijoitetaan poikkeusyksilön ominaisuudeksi, ei saavuteta juuri mitään sen eteen, että pahaa voisi hillitä. Pahuuden aihe kun lymyää meissä jokaisessa.

Entä miksi Hitler juuri nyt? Eihän nyt mitkään saatanat riehu (vaan korona). Natsit ovat historian havinaa, eikä niin voi käydä koskaan enää, eiköskään? Sitä vartenhan EU:kin perustettiin, ja aiemmin Kansainliitto (nyk. YK). Natsikortin heiluttelukin nettikeskusteluissa on naurettavan yliampuvaa. Vaan kun ei enää ole. Pahuus nostaa rumaa päätään, taas. Yhä useammassa  maassa – Euroopassammekin – se on pesiytynyt jopa keskeisiin vallan kabinetteihin ja kuuluu retoriikkana, jossa ihmisarvon jakamattomuutta haastetaan ja jakolinjoja pystytellään – ja näin luodaan hiljalleen pohjaa dehumanisoinnille.

Onkin tarpeellista palata säännöllisesti toisen maailmansodan kaltaisiin ihmisyyden alhon hetkiin: se auttaa tunnistamaan ja pitämään lyhyessä lieassa pahuutta omassa itsessä; paimentamaan omaa sisäistä saatanaa. Tunnetun truismin mukaisesti paha kun voittaa, jos hyvä ei tee mitään.

(Koettu: 22.2.2020, Tampereen työväen teatteri)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.