Unkarilaisen Pál Frenákin Lutte oli wow-elämys – vangitseva ja katsomiskokemuksena täräyttävä, vaikka moni tuntui pitävän sitä kovin outona ja ”erikoisena”. Tuli mieleen myös sana ”väkivaltataide”. Ekan kokemisen jälkeen intuitiivinen tunnepohjainen ”tykkään – en tykkää” -mittari näytti edellistä äärilaitaa. Parasta kuitenkin oli, että se jäi suloisella ja häiritsevällä tavalla vaivaamaan mieltä.

Lutte tarkoittaa taistelua, ja Frenák käyttääkin paljon taistelun ja kamppailun sanastoa liikekielessään. Samoin nykysirkuksesta on ammennettu vaikutteita kuten akrobatiaa. Vauhti on enimmäkseen kiivasta ja intensiivistä, paikoin jopa raivoisaa, hallitun hillitöntä, mikä nousee vielä potensseihin väkevän fyysisyyden ansiosta. On mies (Patrik Keresztes), joka taistelee/tanssii/rakastelee punaisen nyrkkeilysäkin kanssa, mm. uskomattomalla tavalla roikkuen vain jaloillaan puristaen säkin viuhtoessa hurjasti ympäriinsä. Ja toinen (Milan Maurer), joka keskivartalovaljaissa roikkuu vaijerista ja lentää – tekee todella näyttävää ilma-akrobatiaa. On kuonokopalla varustettuja tanssijoita, jotka pyristelevät valjaissa ja kumiköysissä; kaksi  tällaista naista taistelee/rakastelee keskenään. Ja vielä on korkkareita käyttävä heebo (Eoin Mac Donncha), joka hilluu kultaisen haulikon kanssa ja ragettaa niin muille tanssijoille kuin yleisölle (”someone’s gotta fucking die tonight”) ja päästää lopulta kaikki päiviltään, myös itsensä. Jäljelle jää vain kimaltavan kultainen peura tepastelemaan seesteisessä äänimaisemassa.

Compagnie Pá Frenák: Lutte. Kuva: Petri Laitinen.

Että siis mv? Aluksi sekavalta tuntuvassa keitoksessa on dramaturginen jatkumo ja esteettinen koherenssi, ja se puhuttelee vakavasti aivoja, sydäntä ja maksaa (tuttua uotismia käyttääkseni). Jokin juttu tässä täytyy siis olla. Tulkintaa voisi lähteä availemaan Frenákin henkilöhistoriasta: kuulo- ja puhevammaisten vanhempien lapsi (kuonokopat!) vietti lapsuutensa ja nuoruutensa tukahduttavassa yhteiskunnassa rautaesiripun ”väärällä” puolella (rajoitteet sananvapaudelle (kuonokopat!), liikkumisvapaudelle (valjaat ja kumiköydet!). Eikä kaukaa tarvitse hakea siltaa Orbánin nyky-Unkariinkaan. Tai sitten tätä voisi tarkastella parafiilisena valtasuhdedynamiikkana – tätä tulkintaa tukevat mm. visuaalinen estetiikka, jota leimaa lähes paljaat vartalot, kuonokopat ja harnessit; samoin alistamis/alistumis-gestiikka, rakastelulta vivahtavat taistelukohtaukset ja korkkariheebon rivot eleet.

Compagnie Pá Frenák: Lutte. Kuva: Petri Laitinen.

Tulkinnoille löytyy myös yhteinen kehys: vapaus à la Erich Fromm – sosiaalipsykologian klassikko ja vanha rakkauteni! Myös Frenák taisi viitata vapauden vaikeuteen puhuessaan ongelmista, joita ihmisillä oli kommunismin kukistuttua: ei ollut työkaluja henkisesti eikä fyysisesti sopeutua uuteen tilanteeseen. Vapaus on vaativaa, koska autenttisena itsenään eläminen vaatii vastuun ottamista omista valinnoistaan. Se on myös jaakopinpainia ulkoisten (korkkariheebo!) ja sisäisten (nyrkkeilysäkki! kumiköydet!) demonien kanssa. Frommin mukaan ihminen mieluusti pakenee vapauden sietämätöntä taakkaa mukautumalla massaan, autoritaarisuuteen (jopa sadismiin/masokismiin) tai tuhoamiseen/tuhoutumiseen. Tätä taustaa vastan Lutte alkaa tuntua frommilaiselta kuvastolta sadomasokistisine estetiikkoineen ja tuhoisine loppuratkaisuineen (”the destruction of the world is the last, almost desperate attempt to save myself from being crushed by it” – Fromm: Escape from Freedom, 1941).

Compagnie Pá Frenák: Lutte. Kuva: Petri Laitinen.

Vaan entäs se perkeleen peura (joka kuin tulkinnoilleni vinosti hymyillen jää arvoituksellisesti kuikuilemaan takanäyttämön verhoihin vielä väen poistuessa katsomosta)? Niin tosiaan, ”perkeleen” – ehkä se onkin itsensä hiiden hirvi? Frenák on perehtynyt pohjoismaiseen mytologiaan, Kalevalaankin ilmeisesti. Tai jospa se on joissakin uskonnoissa esiintyvä kultaisen vasikan kaltainen hahmo, joka liittyy maallisen mammonan palvontaan, saavuttamattoman tavoitteluun tai ahneuteen. Vai liekö ihan vain posthumanistinen lupaus maailman seesteisyydestä nykyihmisen ajan jälkeen? Jää siis edelleen mieleen vaivaus.

(Koettu: 14. ja 15.6.2019, Kuopion kaupunginteatteri, Kuopio tanssii ja soi)