Belgialaisen Peeping Tom -ryhmän Diptych: The missing door and The lost room (2020) tuntui aluksi vähän yllättävältä valinnalta Kuopio tanssii ja soin ohjelmistoon: kyseessä on toki tunnettu tanssiteatteriryhmä, mutta kaksoisteos vaikutti kovin vähän tanssilliselta. Niinpä ensivaikutelman pohjalta totesin, että tästä ei tule blogijuttua. Kuitenkin se nyt, jokusia päiviä myöhemmin, edelleen elää mielessä vaivauksena, joka lienee parasta kirjoittaa ulos.

Reilun tunnin mittainen esitys sisältää kaksi osaa (alun perin vuosilta 2013-2015) – sekä näiden välissä lavasteiden vaihdosta, jonkinlaisesta liminaalisesta performanssista, jossa toimijoina sekä teatterin tekniset henkilöt että esiintyjät ainakin osin roolihahmoihinsa sopivin tavoin. Seinät muuttuvat, mutta näyttämökuva säilyy varsin samanlaisena kahdelta sivulta avoimena huoneena.

Peeping Tom: Diptych. Kuva: Ulla-Mari Lindström/Kuopio tanssii ja soi.

Teosta voisikin pitää eräänlaisena huonenäytelmänä, jossa sinänsä tavanomaisen oloiset hahmot toimivat samassa tilassa. Ehkä oleellisempia ovat kuitenkin huoneen ulkopuoliset tapahtumat ja voimat, joita emme näe, paitsi pieniä kurkistuksia avautuvien ovien myötä: käytävä, kaappi täynnä vaatteita tai ihmisiä, myrsky, jne.

Ennen kuin jälkikäteen luin taustoja käsiohjelmasta (jotka taidan tässä sivuuttaa, kun eivät ole niin kiinnostavia), teoksen estetiikka tuntui jäsentyvän kolmella tapaa: Tapahtumat ja niiden visuaalisuus lainaavat kauhuelokuvista – genre, jota en juurikaan tunne (koska niistä tulee painajaisia, eikä edes hyvänlaatuisia sellaisia), mutta luulen tunnistaneeni ohimeneviä viittauksia ainakin klassikoihin Manaaja ja Painajainen Elm Streetillä. Toiseksi tuli mieleen absurdismi, samankaltaisessa hengessä kuin vaikkapa Ionescon Kuningas kuolee: asioita tapahtuu, mutta niiden merkitys ja mielekkyys kirpoaa katsojan otteesta, koska mielekkyyttä (teoksessa tai maailmassa) ei ylipäätään ole vaan se on kokijan mielensisäinen illuusio, epätoivoinen yritys uskotella, että tässä kaikessa olisi jotain järkeä, vaikka sitten yliluonnollisen avulla (kuten usein kauhuelokuvissakin).

Peeping Tom: Diptych. Kuva: Ulla-Mari Lindström/Kuopio tanssii ja soi.

Kolmas näkökulma on fyysinen teatteri, joka termin hähmäisyydestä huolimatta sopii teokseen paremmin kuin tanssiteatteri. Puhetta ei tainnut olla lainkaan, sen sijaan esiintyjien fyysinen ilmaisu on erinomaisen taidokasta: mm. gestiikka hahmojen keskinäisissä suhteissa ja varsinkin soolotulkinnat kehoista luonnon (tai yliluonnollisten) voimien riepottelemina. Suhteet kun tuli mainittua, pitänee sukupuolirepresentaatioista vielä mainita, että osin tuntuivat aika vanhahtavilta (jopa termi ”misogyyninen” kapsahtii ajoittain mieleen).

Peeping Tom: Diptych. Kuva: Ulla-Mari Lindström/Kuopio tanssii ja soi.

Alussa heitin, että teos ei ollut erityisen tanssillinen. Moinen lausuma sai pohtimaan käsitystäni tanssista. En väitä haluavani, saati osaavani, määritellä, mitä tanssi on. Niinpä olisikin kovin ylimielistä väittää, että tämä ei ollut tanssiesitys. Teos ei ehkä kuitenkaan ihan kivuttomasti soljahda omiin tanssin estetiikan odotuksiini. Sen sijaan se varsin hyvin sopii selvästi väljempiin odotuksiini teatterin estetiikalta. Mutta eipä näillä kategorisoinneilla – absurdisminkaan hengessä – liene lopulta merkitystä.

(Nähty: 13.6.2024, Kuopion kaupunginteatteri, Kuopio tanssii ja soi)