RSO:n kamarimusiikkifestivaalin Luonnon neljä elementtiä avajaiskonsertissa oli mielenkiintoinen monitaiteinen teos – alaotsikon nukaan ”draamallinen dialogi-tanssiteos” – joka on syynä tähän blogijuttuun. ”Pelkistä” klassisen musiikin konserteista kun ei ainakaan vielä taitoni riitä kirjoittelemaan, vaikka niissä noviisina jonkin verran käynkin.

Ensin kuultiin teoksia maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta erilaisin kokoonpanoin. Jean-Féry Rebelin Les Elémensin (1737) soitti kolmisenkymmentä RSO:n muusikkoa konserttimestari Paula Sundqvistin johdolla. RSO:n sinfoniakonserteissa olen tottunut melko muodolliseen ja hillittyyn menoon, niinpä oli virkistävää nähdä savua, värivaloja ja muutenkin enemmän väriä – jopa miesten paidoissa. Elo oli myös virkeämpää, kun lähes kaikki soittivat seisten. Erityisesti soolofagotisti Otto Virtanen riehaantui kokovartaloeläytymiseen, jota tanssiin ja liikkeeseen suuntautuvana katsojana saatoin ihastella ihan mielikseni.

Musiikkitalon urut, takana fasadi ja edessä liikuteltava soittopöytä. Kuva: Esa Torniainen.

Kalevi Ahon Laulu maasta (2002) Francisco Almazán Alhambran (oboe), Leena Jaakkolan (viulu) ja Jan Lehtolan (urut) esittämänä oli lyhyt mutta seesteisen rauhoittava. Instrumenttikombinaatio toimi mainiosti – massiiviset urut eivät dominoineet. Musiikkitalon uusia upeita urkuja kuultiin myös Lehtolan tulkitessa osaa Sortie – Le vent de l`Esprit Olivier Messiaenin Messe de la Pentecôtesta. Urkujen avajaisviikolla vuoden alussa kävin kuuntelemassa kolme urkukonserttia, ja vaikutuin – hyvin soivat 7999 pilliä, eivätkä todellakaan menneet ne neljä miljoonaa euroa hukkaan. Eturivistä oli mielenkiintoista seurata nyt lähietäisyydeltä varsinkin Lehtolan jalkiotyöskentelyä. Ennen väliaikaa kuultiin vielä Joseph Haydnin sinfonia nro 59 A-duuri “Tuli”, jossa fagotisti pääsi taas irrottelemaan fyysisellä tulkinnallaan.

Väliajan jälkeen Kohtauksia punaisesta jumalasta alkaa, kun kontrabasisti Iikka Järvi raahaa lavalle taakkaa mustassa jätesäkissä. Sen päälle muut muusikot vuorollaan heittävät keltaisia narsisseja kuin ruumisarkulle, samoin lopuksi myös näyttelijä Valtteri Lehtinen, joka lausuu: ”Ken kuolee erämaassa, hän kuolee kokonaan. On aurinko se multa hän johon haudataan.” Pian säkistä kuoriutuu tanssija Atte Kilpinen, kuin lintu joutsenkäsiä venytellen.

Kohtauksia punaisesta jumalasta. Kuva: RSO/Satu Kahila.

Areenasta löytyvien tekijähaastattelujen mukaan teoksen synty on lähtöisin Kilpiseltä, joka ehdotti yhteistyötä Pirkko Saisiolle ajatuksena luoda ei-juonellinen ja visuaalinen tanssiteos, johon voi yhdistää tekstiä. Tematiikka löytyi kreikkalaisesta mytologiasta, etenkin Narkissoksen tarinasta. ”Narkissos, rakkautesi kohde on oman heijastuksesi varjo. Julma on veden kalvo, Narkissos. Sen alta rakstettusi rakastaa. Nostaa huulensa suudeltaviksi. Ja kun suutelet, hän hajoaa pirstaleiksi.” Saision mukaan pohjana on runo, johon hän dramaturgina on tuonut lisää tekstiä. Narkissos ilmenee näissä Lehtisen lausumissa teksteissä ja niukassa viitteellisessä lavastuksessa (mm. peili lattialla lampena), mutta muutoin varsinaista narratiivia ei onneksi ole, vaan sisällöt ja merkitykset voi kokija luoda itse tai olla luomatta.

Kohtauksia punaisesta jumalasta. Kuvassa takana Laura Vikman ja Valtteri Lehtinen, edessä Jouko Laivuori ja Atte Kilpinen. Kuva: RSO/Satu Kahila.

Kilpisen koreografia tuo mieleen aiemman RSO-yhteistyön (pahimmalta korona-ajalta, joten näin sen vain Areenasta): rohkea ja monipuolinen lavan käyttö; liikettä, joka sopii hänen tanssijanlaatuunsa erityisen hyvin, mm. omintakeista plastista keski- ja ylävartalon ja käsivarsien käyttöä. Se tuntuu monigenreiseltä tai genreagnostiselta: ajoittain voi havaita klassisen baletin vaikutteita, pääosin kuitenkin selvästi kiinnostavampaa liikemateriaalia. Teoksissa viehättää myös kehon rooli ei pelkkänä liikkeen toteutuksen välineenä vaan omana esteettisenä osana kokonaiskokemusta.

Myös Lehtisen rooli teoksessa on mielenkiintoinen: ajatuksena kuuluu olleen, että molemmat edustavat näkökulmia Narkissokseen, joka näin tanssii ja esiintyy itsensä kanssa. Vaikkakin tanssija ja näyttelijä ammatillisesti ponnistavat jossain määrin eriytyneistä perinteistä, Kilpisen ja Lehtisen tulkinnat toimivat tässä mitä mainioimmin yhteen.

Kohtauksia punaisesta jumalasta. Kuvassa takana Laura Vikman, Ikka Järvi, Yuki Koyama ja Fàtima Boix Cantó. Edessä Atte Kilpinen ja Valtteri Lehtinen. Kuva: RSO/Satu Kahila.

Tekstit, kuten edellä lainatut, eivät tunnu pakottavan narratiivia vaan enemmänkin osallistuvan tunnetilan luontiin; niitä on vaikea ohittaa Lehtisen ilmaisun intensiteetin (ja paikoin myös kieliopista otettujen vapauksien) vuoksi. Kokonaisuuteen punoutuu elimellisesti myös Laura Vikmanin suunnittelema ja RSO:n muusikoiden soittama musiikki, joka tosin itselleni jäi vähän taustalle niin kuin tanssiteoksia vastaanottaessani tyypillisesti käy.

Tämäkin hieno teos, ja koko ilta, on ainakin tätä kirjoittaessani vielä katsottavissa Areenassa.

(Koettu: 8.3.2024, Musiikkitalo, Helsinki)