Helsinki Dance Companyn ja Compañía Kaari & Roni Martinin Veren häät ammentaa paitsi Federico García Lorcan samannimisestä tragedianäytelmästä (1932) myös hänen muusta tuotannostaan ja elämästään sekä surrealistista taidetta tehneiden Lorcan, Dalín ja Buñuelin ajasta juuri ennen Espanjan sisällissotaa. Lorcan näytelmässä tarinan tasolla vihaa pitävien sukujen vesat ovat menossa keskenään naimisiin, mutta häät päättyvät verisesti.

Lorcan tekstit, Kaari Martinin koreografia, Roni Martinin musiikki ja Martinien ja Atro Kahiluodon esitysdramaturgia kehkeytyvät kokonaisteokseksi, joka pitää kokijansa tiukassa otteessaan, jossa viettelevän emotionaalinen, eroottinenkin, lataus sekoittuu pahaenteisen kohtalonomaiseen odotukseen. Uskollisuus Lorcalle ei toteudu niinkään tarinan vaan  jännitteen, tunteen ja vaikutuksen tasolla. Kuten näytelmä myös tämä teos on kiehtovan surrealistinen ja tarjoaa niin monipuolisen paletin tulkinnoille, että ne voi hyvillä mielin jättää tekemättä ja antautua esityksen herättämälle kokemukselle nitistämättä sitä pelkistäviin narratiiveihin.

Kuvassa Sari Haapamäki, Justus Pienmunne, Mikko Paloniemi, Aino Seppo, Heidi Naakka, Jyrki Kasper ja Kaisa Torkkel. Kuva Stefan Bremer.

Lavastus ja puvustus ovat viitteellisiä sisältäen mm. kappaleita hääasuista, mutta surrealistisesti ja dekonstruoiden. Roni Martinin johtaman bändin musiikki elää orgaanisena osana esitystä ja sen liikettä – ajoittain omaperäisinkin keinoin kuten soittelemalla pianon sisälmyksiä. Toisaalta myös liikkeellä luodaan ajoittain ääntä. Lorcan tekstipätkät eivät ryöstä tilaa narratiiville vaan punoutuvat osaksi teoksen kokonaistunnemaailmaa.

Kuvassa Roni Martin, Juan Antonio Suárez ”Cano”, Victor Carrasco, Sanna Salmenkallio. Kuva Stefan Bremer.

Liike on ilahduttavan moniperinteistä: Martinien nykyflamenco tuo ehkä rungon ja paljolti rytminkin muttei dominoi. Sen intohimoa ja energiaa tasapainottavat mm. alussa hahmon hitaasti mataava liike yli näyttämön ja koko ryhmän – tanssijoiden ja näyttelijöiden – hidas eteneminen vasemmalta näyttämön oikealla laidalla olevan pöydän ääreen lopulta akrobaattisestikin. Monin paikoin tuntuu, että tanssijoiden liike jatkuu paikalla seistessäkin.

Kuvassa Justus Pienmunne. Kuva Stefan Bremer.

Teoksen intensiteetin ja liikkeen huipennus on lopun väkevä mutta aistillinen Justus Pienmunnen soolo, joka alkaa hiljaisesti lähinnä ylävartalolla, johon voimakkaat tatuoitujen käsivarsien liikeradat kehittävät laajuutta ja voimaa samalla, kun tarkat käsien ja paljaiden jalkojen käyttö tuo hienovaraista herkkyyttä. Puvustukseen kuuluva paksu helmankappale on kuin tanssiin osallistuva ylimääräinen raaja tai osittainen partneri. Bändin ja laulajan (Víctor Carrasco) liityttyä mukaan intensiivinen musiikki ja häpeämättömän kehollinen tanssi yltyvät kiihkoksi, joka ottaa kokijan esteettis-eroottis-emotionaalisen aistinautintoelimistön tyystin haltuunsa. (Pro Dance -gaalassa 10.3.2024 nähtiin tästä myös pieni makupala.)

Odotukseni HDC:n ja Martinien yhteistyölle olivat ehkä kohtuuttomankin korkealla, mutta ne ylitettiin kirkkaasti!

(Koettu: 29.1.2024, Studio Pasila)