(Vielä viime vuoden puolelta yksi vanha juttu, jonka vasta nyt viimeistelin…)
Luin Kaj Korkea-ahon Punainen huone -romaanin (alkup. Röda rummet, 2021) pari vuotta sitten, suomeksi tosin, pian julkaisemisen jälkeen, ja olin silloin jo hilkulla kirjoitella siitä, vaikka erittäin harvoin bloggaan kirjoista. Kun Lillan toi sen lavalle vieläpä erityisen kiinnostavin tekijöin, se piti päästä kokemaan. Jopa kahteen kertaan.

Jo kirjassa viehätti tarinan peittelemättömästä suoruudesta tullut autenttinen fiilis. Seksuaalivähemmistöjen eroottisista kokemuksista on valtavirtataiteessa puhuttu kierrellen ja särmiä pyöristellen, ettei vain kukaan pöyristyisi, mutta viime aikoina kehitys tuntuu mahdollistaneen avoimemman ilmaisun. Korkea-ahon Röda rummet liittyy tässä mm. Niko Hallikaisen Kanjonin (2020) seuraan, vaikkei teoksia muutoin pitänekään niputtaman.

Tarinassa on sisäkkäisiä vähemmistöidentiteettejä: ruotsinkielisenä Suomessa, homona suomenruotsalaisena, kinkynä homoyhteisössä. Eli vähemmistönä vähemmistössä, joka on vähemmistönä vähemmistössä; moneen kertaan marginalisoitu, toiseutettu, syrjittykin. Ehkä elämänsä voisi helpomminkin järjestää, jos voisi valita. Mikäli edes haluaisi valita toisin.

Lillanin esitys oli pääosin ruotsinkielinen, tai oikeastaan sekakielinen, niin kuin suomenruostalainen maailma lienee. Yliopistossa aikanaan suoritettu virkamiesruotsi ei ihan riittänyt, joten ekalla kerralla jouduin turvautumaan tarjolla olevaan repliikkien käännös-appiin, vaikka sen käyttö teatterissa onkin aika kökköä. Tokalla kerralla pärjäsin jo ilman.

Röda rummet. Kuvassa Mikko Kauppila ja Riko Eklundh. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

Mutta niin, ne tekijät eli ohjaajana Milja Sarkola ja lavalla päärooleissa Riko Eklundh (”Aimo”) ja Mikko Kauppila (”Kaj Erik”, joka kirjassa taisi olla nimetön minähahmo). Sarkolalta en muista koskaan nähneeni mitään yhdentekevää. Ja ihan teoksesta riippumatta kummankin näyttelijän herkkävireisen fyysistä näyttelijäntyötä on suuri ilo ihastella, erikseen ja nyt vieläpä yhdessä. Varsinkin duetot Aimon kotona ja ravintolassa sekä lopun riitakohtaus olivat herkullista seurattavaa. Eklundhin kypsä virtuositeetti sai rinnalleen Kauppilan kameleonttimaisen ilmaisun, joka ulottuu vähäeleisyydestä paljon puhuvien silmien kautta aina täyskeholliseen eroottiseen tanssiin.

Tanssibiisin, Eurythmicsin Sweet Dreams (Are Made of This) (1983), sanoituksella Korkea-aho virittää lukijansa romaanin alkusivuilla: ”sweet dreams are made of this – – – everybody’s looking for something – – – some of them want to use you, some of them want to get used by you, some of them want to abuse you, some of them want to be abused”. Vaikka use- ja abuse-verbit ovat yleiskielessä selvästi negatiivisia ihmisten välisessä toiminnassa, BDSM-kontekstissa niiden merkitys tai vähintään konnotaatio voi olla hyvinkin erotisoitu. Teosten kokija voi valita arvotuksista haluamansa (tosin romaanin Christer Kihlman -lainaus saattaa vinkata jälkimmäisen suuntaan).

Röda rummet. Kuvassa Mikko Kauppila. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

BDSM, sellaisena kuin Röda rummet tarjoaa siihen kurkistuksen, voidaan nähdä hyljeksityn hlbtiq-alakulttuurin hyljeksittynä alakulttuurina, jonkinlaisena toisen asteen pervoiluna. Aiheen verrattain kiihkoton ja jyrkkää arvottamista kaihtava käsittely tuo mieleen takavuosien troopin, jossa hlbtiq-hahmot eivät enää olleet sarjamurhaajia tai muutoin moraaliltaan moitittavia, vaan representaatio oli jo pintapuolisesti normalisoitua – mutta lopulta kuitenkin aina kävi huonosti. Vaikka kuinka luulottelee olevansa ”normaali”, niin synnin palkka lopulta on kuolema tai ainakin toistuva kohtalokas kompurointi portaissa, lupaavan jääkiekkouran katkeaminen tai unelma-asunnon menettäminen. Jos tämä palkka olisi tienattu homoudella, voisi olla kyse homofobiasta. Ehkä tässä syntinä on kuitenkin BDSM – semminkin, kun se seksipositiivisuuden sijaan kehystetään vanhan sedän kiusalliseksi pervoiluksi ja hengenvaaralliseksi itsensä ja toisten vahingoittamiseksi. Jos ei sisäistettyä homofobiaa, niin ainakin kink shamingiä?

Röda rummet. Kuvassa Mikko Kauppila ja Riko Eklundh. Kuva: Ilkka Saastamoinen.

Kun tarinassa on BDSM:ää, on houkutus rientää tulkitsemaan, että teemana on valta ja hallinta – tätä voi teoksista lukea esim. akselilla vähemmistö vs. enemmistö tai hallinta vs. alistuminen. Eikä tulkinta väärä liene tai kaikin osin edes täysin triviaali. Itseäni puhuttelee tässä eniten ambivalenssi, yksilön sisäinen ristiriitaisuus, joka korostuu kaikissa keskeisissä roolihahmoissa (kuten BDSM-valtadynamiikassa ylipäätään): Aimo kokee suurinta nautintoa alistettuna, toisaalta pyrkii hallitsemaan Kaj Erikiä ja Emmanuelia (Alexander Wendelin). Usko oli ollut ehdottoman dominoiva mutta kuitenkin Udon edessä alistuva. Emmanuel tavoittelee jääkiekkouraa mutta sabotoi sen typerällä käytöksellä; hän on myös helpottunut päästessään irti Aimon manipuloinnin piiristä, mutta pohtii, josko tämä ottaisi hänet vielä takaisin. Kaj Erik luontevasti hakeutuu häntä hallitsevien ihmisten piiriin, mutta ulkoisesti motivoituna torjuu lopulta Aimon hallinnan ja myöntyy sen sijaan ystävänsä ohjaukseen ja lapsuuden perheen piiriin taantumiseen.

Itsenäisyyttä tavoitellessaan Kaj Erik puhuu omien fantasioiden tarpeesta ja pois luovuttamansa hallinnan ottamisesta takaisin. Mutta ovatko edes fantasiat ”omia”, puhtaasti sisäsyntyisiä vai sittenkin sosiaalisesti muodostuneita ja edelleen  vuorovaikutuksessa kehittyviä? Ja kokemus itsenäisyydestä tai oman elämänsä hallinnasta – illuusioita ne nyt ainakin! Lopulta kovin vähän on yksilön täysin omaa – ei myöskään tämä tulkintani teoksen ambivalenssiteemasta: siihenkin teksti virittää kokijan puheella tristan-soinnusta.

Paljon siis heräsi pohdintoja, joista sameita välähdyksiä yllä. Siksipä Röda rummet, niin Korkea-ahon romaani kuin Sarkolan näytelmä, on Suurta Taidetta: se jättää mielen pitkäksi aikaa suloisen nautinnolliseen rauhattoman vaivaamisen tilaan.

(Luettu joulukuussa 2021, koettu Lilla Teaternissa 30.9. ja 31.10.2023)