Toista kertaa Hamburger Ballet-Tageilla, ja heti piti tarttua mahdollisuuteen nähdä uudelleen hieno Die Glasmenagerie, John Neumeierin tanssiteos vuodelta 2019 Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha -näytelmän (1944) pohjalta. Näytelmä oli Williamsin läpimurtoteos, joka merkitsi hänelle muutosta (”terminated one part of my life and began another”). Williams on luonnehtinut teoksiaan ”emotionaalisesti autobiografisiksi”. Lasisessa eläintarhassa on paljon myös sisällöllistä elämäkerrallisuutta – nykyisin saatettaisiin puhua autofiktiosta. Williamsin kieli on soljuvaa ja kaunista, joten tanssi on mitä mainioin taidemuoto sen tulkitsemiseen.

Williamsin tarinan keskiössä on Wingfieldien perhe, josta isä on lähtenyt lätkimään jo aikaa sitten (muistuttaen tosin itsestään muotokuvana seinällä), ja äiti Amanda yrittää saada aikuiset lapsensa kunniallisesti elämässä eteenpäin: Tom-poika pitäisi saada hyviin töihin, mutta häntä kiinnostaa eniten taide – ja oikeasti hän vain haluaisi lähteä pois. Tytär Laura ei tunnu pärjäävän kouluissa vaan viihtyy lähinnä lasifiguureidensa parissa, mutta jospa hänet saisi edes hyviin naimisiin. Äidin pyrkimykset eivät kummankaan kohdalla ole kovin onnekkaita. Tom tosin järjestää työkaverinsa ja entisen koulukaverinsa Jimin vierailulle Lauran sulhasehdokkaaksi (”gentleman caller”), mutta Jimillä onkin jo vaimoehdokas katsottuna. Tom puolestaan pääsee lopulta pois –  kuten isänsä, jättäen kaiken; Laura sen sijaan jää mielikuvitusmaailmansa pariin ja saa osakseen kurjaa kohtelua.

John Neumeier: Die Glasmenagerie. Kuvassa Alina Cojocaru, Félix Paquet, Edvin Revazov ja Patricia Friza. Kuva: Kiran West.

Lasista eläintarhaa on kuvailtu muistinäytelmäksi (memory play): sen tapahtumat ovat Tomin muisteloa nuoruudesta ja perhe-elämästä, jonka hän jätti taakseen, mistä varsinkin Lauran osalta kokee syyllisyyttä. Tom on selkeästi Williamsin alter ego, nimeäkin myöten (Tennessee oli alkujaan Thomas). Neumeier on korottanut tämän vielä seuraavalle tasolle: lavalla nähdään hahmoina molemmat TW:t, sekä Tennessee Williams että Tom Wingfield, joita esittävät hyvin samannäköisiksi stailatut Edvin Revazov ja Félix Paquet. Tomin ja Tennesseen tarinoiden yhteenkietoutuneisuus ja keskinäisriippuvuus näkyy miesten monissa kiinteissä duetollisissa kohtauksissa.

Neumeier rikastaa upeasti monia kohtauksia, joista osa on Williamsin tekstissä kuitattu hyvinkin ohuesti, mutta merkitys tarinalle on alkuperäistä rivimääräänsä suurempi. Erityisen onnistunut on Amandan (Patricia Friza), southern belle -muistelo kilpakosijoineen; ei ihan 17 kosijaa kuten näytelmässä mutta sentään 7 – plus se yksi, jonka kelkkaan hän lopulta hairahtui. Mainio on myös kohtaus Tomin töistä kenkätehtaalla, jossa laatikot liikkuvat välillä kaoottisenkin vinhaa vauhtia tuoden hillityssä koomisuudessaan mieleen Chaplinin Nykyajan.

Ylipäätään Neumeier tuntuu vahvistavan Williamsin tekstin omaelämäkerrallisuutta: Tomin sisko on näytelmässä Laura ja Neumeierilla Laura Rose – Williamsin siskon nimi oli Rose. Williamsin Tom on (tai haluaisi olla) runoilija/kirjailija, kun taas Neumeierin Tom tekee kuvataidetta – kuten teki myös Williams, vaikkei olekaan siitä erityisen kuuluisa. Maalaaminen sopii myös tanssiteoksen kontekstiin sujuvammin kuin kirjoittaminen, molemmissa kun korostuu visuaalinen estetiikka. Tästä on hienona esimerkkinä kohtaus, jossa koripallo-idoli Jim (Christopher Evans) poseeraa Tomin mallina – tilanne, jossa on selvä eroottinen lataus Tomin muttei Jimin puolelta.

John Neumeier: Die Glasmenagerie. Kuvassa Christopher Evans ja Félix Paquet. Kuva: Kiran West.

Myös Malvolio’s Magic Bar on kohtaus, jota Williamsilla ei ole, ainakaan riveille kirjoitettuna. Näytelmän taikuri Malvolio on muuttunut homobaarin pitäjäksi, mikä ei 1944 USA:ssa julkaistussa näytelmässä olisi käynyt laatuun. Näytelmässä ei ylipäätään ole suoraa viittausta Tomin homouteen, mutta omaelämäkerrallisuus toki avaa siihen luontevia tulkintapolkuja – mm. lähes jokailtaisia ”elokuvissakäyntejä” äitikin jo epäilee. Neumeier on kirjoittanut rivinvälit auki: Tom ja Tennessee viihtyvät baarissa Malvolion ja kumppanien seurassa.

Teoksen nimen lasiset eläinhahmot viittaavat Lauran harrastukseen, lähes pakkomielteeseen, joka on samalla myös sekä pakopaikka ja että metafora Lauran mielen hauraudelle. Neumeierin lavastuksessa on hyllyköllinen lasifiguureja näyttämön reunassa. Lisäksi Laura Rosen suosikki, yksisarvinen, on saanut hahmon, joka jätti pohtimaan: yksisarvinen (David Rodriguez) on ilmiasultaan ja liikemateriaaliltaan rakennettu erityisen fyysiseksi ja  kuumaksi, ja kolme kohtaamista Lauran Rosen (Alina Cojocaru) kanssa ovat lyhyitä mutta perin eroottisia, lähes henkeäsalpaavan kauniilla tavalla. Yksisarvisen voimakkaassa syleilyssä Laura Rosen vaivat unohtuvat ja hän saa vastakaikua ja kokee täyttymystä, jota vaille kurja tosielämä jättää.

John Neumeier: Die Glasmenagerie. Kuvassa Alina Cojocaru ja David Rodriguez. Kuva: Kiran West.

Lauran ja yksisarvisen kohtaamisia siivittää sopivan dramaattinen ja paikoin ristiriitainenkin musiikki (katkelmia Charles Ivesin Orkesterisarjasta nro 3 (andante) sekä sävelrunoista The Pond ja The Unanswered Question). Neumeier käyttää lähinnä juuri lvesin ja Philip Glassin musiikkia, joka on usein rauhallista ja soljuvaa, paljolti minimalististakin, tukien liikettä mutta jättäen sille reilusti tilaa. Vaikka liikekielessä on paljon klassista taustaa, se ei jää pölyiseksi vaan on monipuolista ja nautittavan kiehtovaa.

Die Glasmenagerie jäi vaivaamaan mieltä, juuri hyvällä tavalla, ja näin jälkikäteen tätä naputtelessa on nautinnollista palailla sen jättämiin muisto- ja tunnemielikuviin.

(Koettu: 22.6.2022 ja 1.7.2023, Hamburger Ballet-Tage, Hamburg Ballett John Neumeier)

PS. Molemmissa näkemissäni esityksissä oli samat tanssijat pääosissa. Suomalaisväriä toivat  Malvolion baaritiskillä nahkanousuisena viettelijänä Atte Kilpinen ja tänä vuonna Laura Rosea lapsena esittänyt Linnea Heikkilä.