Näin Tero Saarisen Transit-teoksen ensimmäistä kertaa syksyllä 2021, Suomen ensiesityskauden toisena iltana. Tai oikeastaan en nähnyt – silloisten pandemiarajoitusten vuoksi paikkaa ei katsomossa voinut itse valita, niinpä minut ohjattiin salissa johonkin piippuhyllylle, eikä ollut kiikareita matkassa. Niinpä riensin lipun ostoon heti, kun Transit tuli nyt uudelleen Helsinkiin ja sainkin paikan eturivistä, josta mieluiten tanssia katson.

Transit jatkaa Saarisen ”kokonaistaideteosten” jatkumoa: samoin kuin mm. Morphed, Breath ja Third Practice myös Transit koostuu liikkeen lisäksi vahvasti visuaalisesta ja auditiivisesta maailmasta, jossa osat (liike, ääni, skenografia) eivät ole erillisiä eikä yksi alisteisesti ole toisen palveluksessa vaan kaikki liittyvät saumattomasti yhteen muodostaen jakamattoman esteettisen kokonaisuuden, joka on osiaan suurempi ja  antoisampi.

Tero Saarinen: Transit. Kuva: Bengt Wanselius

Visuaalisuutta hallitsee suuri pyöreä ”screeni”, jolle ja jonka läpi projisoidaan valoja, muotoja, hahmoja: ornamentaalisia kehiä, auringonpimennyksen kaltaisia kuvioita, mitoosia ja vaikka mitä muuta runsautta. Jatkuvasti elävä ja muuttuva kuvasto on IC-98-ryhmän käsialaa. Kuin liikettä peilaten teoksen runsas äänimaailma ulottuu pienestä kähinästä ja särinästä reippaaseen ryskeeseen ja suuriin dramaattisiin kaariin. Se perustuu Tuomas Norvion äänisuunnitteluun ja Sebastian Fagerlundin orkesteritriptyykkiin (Drifts (2017), Stonework (2014-2015) ja Water Atlas (2017-2018)).

Saarisen liike on pysähtymätöntä, orgaanisesti jatkuvaa. Sen monitasoinen detaljointi on runsaudensarvi, joka tarjoaa loputtomasti herkkuja ihmiskehon ja sen liikkeen kauneudesta nautiskelevalle: toisaalta on suuria kuvioita, kuten tanssijat yhdessä massana kuin yhtenäisenä liikkuvana oliona tai erillään suuressa piirissä hiipparoimassa; toisessa ääripäässä niukkaa liikettä käsillä, sormilla, jalkaterillä, jopa varpailla – sekä ilmeillä ja katseilla. (Ehkä teoksen ensimmäinen vastaanottokerta tuotti kevyen pettymyksen juuri siksi, että tämä pieni ja hienovaraisen ilmaisu, jota Saariselta osasin odottaa, jäi silloin etäisyyden vuoksi havainnoimatta.) Yksi syistä, miksi pidän Saarisen teoksista, on juuri liikkeen antelias runsaus: voin valita, mitä katson ilman, että valintojani on valmiiksi ohjailtu; tämä lienee myös yksi syy, miksi näitä teoksia voi katsoa niin moneen kertaan: aina löytyy uutta.

Tero Saarinen: Transit. Kuva: Kai Kuusisto

Transitissa toistuu myös Saarisen tanssin sosiaalinen aspekti, elävä yhteisyys. Kahdentoista tanssijan liike ei ole yhtäaikaista jumppaa vaan he tanssivat ryhmänä: joskus yhdessä, toisinaan taas erillisinä mutta silloinkin liikkeen yhdistäminä. Soolot korostavat yhteisyyttä kontrastisesti, duetot alleviivaavat sitä. Inhimillistä yhteisyyttä luo myös runsas ja luonteva kosketus, joskus hauskasti ja yllättävästikin, kuten tanssijan ote toisen isovarpaasta.

Tero Saarinen: Transit. Kuva: Kai Kuusisto. Etualalla Saida Solla ja Oskari Kymäläinen.

(Teoksen taustalla on tärkeä ja vakava tematiikka, johon en tässä kajoa, koska narratiivishenkinen tulkinta ei osu tapaani harjoittaa vastaanottokokemusta. Tausta on väkevällä tavalla kirjoitettu auki käsiohjelmaan, kannattaa lukea sieltä.)

(Koettu: 20.8.2021, Kaapelitehdas ja 6.10.2023, Tanssin talo)