Nuori sotilas (Louis Musin) pakenee henkensä hädässä yli etunäyttämön – kasvoillaan ja vartalossaan pelko ja kauhu; hän romahtaa istumaan näyttämön reunaan. Sitten taputetaan kapellimestari sisään, orkesteri ja kuoro istuutuu, salin valot sammuvat. Nuori miesparka hengittelee siinä reunalla edelleen. (Ilmeisesti tätä teosta ei siis voi katsoa pelkkänä kehon ja liikkeen estetiikkana, vaan narratiivi haastaa mukaansa.)

John Neumeierin tuoreen, vasta joulukuussa kantaesitetyn teoksen Dona Nobis Pacem innoituksen lähteenä on Bachin h-mollimessu, säveltäjän uran loppupuolen suurteos, jota jotkut ovat pitäneet yhtenä musiikkitaiteen merkittävimmistä sävellyksistä. Teos noudattelee katolisen messun rakennetta. Orkesteri sai jakaa Hampurin Staatsoperin montun laulusolistien ja kuoron kanssa. Latinankielinen teksti sisältää paljon samaa kuin mitä on suomeksi myös ev.lut. jumalanpalveluksen kaavassa.

Neumeier ei kuitenkaan kuvita messun sisältöä vaan alaotsikossa tarkentaa ”koreografisten episodien” olevan sen inspiroimia. Dona Nobis Pacem ei päästä katsojaa helpolla. Käsiohjelman mukaan Neumeier aloitti ja nimesikin sen jo ennen Ukrainan sotaa, joka teki siitä karmivalla tavalla vielä relevantimman. Perinteiseen klassisen baletin hipsutteluun ja tunteiden latteaksi sublimointiin ei sorruta – esimakua antoi jo aloitus. Lavalla nähdään kuolevia sotilaita, myös kuolevia lapsisotilaita (jopa pehmolelu mukana) – eikä edes mitenkään aistikkaan tyylikkäästi tai ylevästi kuolevia. Kaiken aikaa mukana kulkeva hahmo ER (suomentuisikohan se  muotoon MIES) tuntuu reagoivan ympärillä tapahtuvaan asianmukaisesti ahdistuksella ja epätoivolla. Toisaalta samaan aikaan, jopa samoissa kohtauksissa, liihottelee enkeleitä ja papistoa, joiden meno tuntuu enemmänkin huolettomalta ja seesteiseltä. Omasta taustastani luen näiden vastakkaisten maailmojen merkitystä uskontokriittisesti: tarjolla on näennäistä mielenrauhaa muttei reaalimaailman ratkaisuja.

John Neumeier: Dona Nobis Pacem. Kuvassa keskellä Edvin Revazov ja Anna Laudere. Kuva: Kiran West.

Liikemateriaali on Neumeierin tapaan hyvin monipuolista: monet joukkokohtaukset ovat keveän klassishenkisiä, samoin Upseerin (Edvin Revazov) ja Lesken (Anna Laudere) duetoissa on perinteisen viehkoa kauneutta. Toisaalta varsinkin sotilailla on varsin (inho)realistista liikettä. MIES (Aleix Martínez) taas kärsii tuntemuksiaan vartalossaan, sen vaikuttavan puhuttelevassa gestiikassa ja liikkeessä, joka on täynnä epätavallista ja yllättävää kuten vaikeita asentoja, äkkinäisiä liikkeitä ja outoja yhteyksiä muihin. Upea solistinen kohtaus on myös mm. Quoniam tu solus sanctus (Koska sinä yksin olet olet pyhä), jossa Varjo (Alessandro Froda) tanssii hurjasti läpinäkyvän screenin takana.

John Neumeier: Dona Nobis Pacem. Kuvassa Ida Praetorius ja Aleix Martínez. Kuva: Kiran West.

Dona nobis pacem – anna meille rauha; sanat messun agnus dei -osuuden lopussa. Samat sanat ovat suomalaisen ev.lut-jumalanpalveluksen kaavassa: ”Jumalan karitsa, joka kannat maailman synnin, anna meille rauha.” Olin tätä ennen mieltänyt tuon rauhan lähinnä mielenrauhana: kun symbolisen uhrilahjan myötä synnit on huis vain pyyhkäisty pois, voi mieli ottaa lungisti. Siihen uskonnot varmasti pystyvät, niin tässäkin: Cum Sancto Spiritu -kohdassa sotilaat jo hymyilevät enkeleiden ja muiden kanssa (kunnes jatkavat kuolemistaan). Mutta konkreettista maallisen elämän rauhaa, jota Ukrainassa ja muissa menossa olevissa sodissa kaivataan, tuskin uskontojen keinoin voidaan saavuttaa.

En tiedä, käyttääkö Neumeier tarkoituksellisesti vieraannuttamiskeinoja, mutta ne tehoavat: teoksen vastaanottajana en saata jäädä vellomaan sen tarjoamassa runsaassa esteettis-emotionaalisessa hurmiossa, vaan väkisin vääntyy ajatus em. tapaan ulkopuoliseen todellisuuteen. Juuri tähän ymmärtääkseni brechtiläinen vieraannuttaminen tähtää: käytetään keinoja, jotka saavat katsojan ajattelemaan ja suhteuttamaan teosta ulkomaailmaan ja yhteiskuntaan. Mainittu alku oli tällainen keino: ensin tuotetaan valtava tunnevyöry myötäelävän katsojan mieleen, joka sitten illuusio särkemällä hyvässä järjestyksessä palautetaan kulttuurinkuluttamistilanteeseen.

John Neumeier: Dona Nobis Pacem. Kuvassa Lennard Giesenberg ja Aleix Martínez. Kuva: Kiran West.

Toinen toimiva vieraannuttamisen instrumentti on Valokuvaaja (Lennard Giesenberg), sotaa raportoiva kuvajournalistihahmo. Hän näpsii kuvia, osin outojakin kuten MIEHEN jalkapohjasta, joita heijastetaan takanäyttämön seinälle. Hahmo myös lausuu katkelmia parista runosta: sotaisaksikin tulkittava Jean Marc Bernardin De Profundis (Syvyydestä) ja Hiroshimaan liittyvä Günter Kunertin Der Schatten (Varjo)). Ehkä hahmo jakaa em. uskontokriittistä ajatteluanikin lausuessaan myös säkeitä John Lennonin & Yoko Onon Imagine-biisistä.

Vieraannuttaminen toimii, jopa siinä määrin, että – jos ymmärsin oikein heikolla saksallani – yleisöstä huudetun pyynnön pohjalta väliajan jälkeen pidettiin hetken hiljaisuus.

Agnus dei, jumala karitsa, viittaa viattoman uhraamiseen. Sitähän (hyökkäys)sodissa tapahtuu, ihmiselämiä uhrataan valtapolitiikan vuoksi. Sodat eivät uskontojen keinoin ainakaan vähene, saati lopu. Neumeierin Dona Nobis Pacem on sikälikin nerokas, että se tarjoaa ajattelun aineksia niin kaltaiselleni sekulaari(humanisti)lle kuin myös uskoville.

(Koettu: 2.7.2023, Hamburger Ballet-Tage, Hamburg Ballett John Neumeier)