(Julkaisen muutaman jutun kuukausia sitten näkemistäni esityksistä, joista tekstit jäivät tuolloin kiireessä (tms.) viimeistelemättä…)
Susanna Leinonen Company toi Tanssin taloon kaksi klassikkoteostaan, osin hiukan uusin maustein. Termille ”klassikko” tuskin on yleisesti hyväksyttyä määritelmää, mutta itselleni siihen liittyy ainakin kiinnostavuus ja antoisuus, jotka jatkuvat liudentumatta kerrasta toiseen – toisin sanoen: teos kestää useita kokemiskertoja.

Illan avasi Touch of gravity, jonka kantaesityksen näin Helsingin juhlaviikoilla 21.8.2014 Alminsalissa ja uudelleen Kuopio tanssii ja soissa seuraavana kesänä. Kantaesityksestä kirjoittelinkin ihan tuoreeltaan ja muutamalla sanalla Kuopion esityksestäkin. Siispä vain lyhyesti tässä.  Lähes kymmenessä vuodessa tanssijat olivat toki vaihtuneet, nyt vuorossa Camilla Keihäs, Eerika Kraft, Phet Haanpää, Ninni Niemikunnas, Aino Päivike ja Tatiana Urteva. Huteran mieleni vaivaisilla välineillä en isommin kykene analysoimaan eroja, mutta Leinosen mukaan koreografiassa oli tehty pientä uudistamista yhdessä tanssijoiden kanssa, ainakin kaltevan tason kohtaus ilmeisesti kokonaan.

Kolmannella kokemisella päällimmäiseksi nousi edelleen liikkeen puhtaus, täsmällisyys ja koko teoksen esteettinen vaikuttavuus. Oleellisia osia kokonaisuudessa  olivat myös Kasperi Laineen äänimaailman horjumaton tuki liikkeen ankaruudelle sekä Jouka Valkaman projisointien kytkeytyminen tanssijoiden liikkeeseen ja jatkuvuuden kokemus näiden välillä.

Touch of Gravity. Kuva: Heikki Tuuli.

Väliajan jälkeen nähty Suo tihkua vihreä tammi oli kantaesitetty vuonna 2003 Kansallisbaletissa, jossa näin sen vuotta myöhemmin alkuperäisten neljän naistanssijan tulkitsemana. Lisäksi Susanna Leinonen Companyn 15-vuotisjuhlaillan ohjelmassa näin teoksesta Salla Eerolan soolon. Esityksen jälkeisessä yleisökeskustelussa Leinonen kertoi, että tämä soolo on aiemminkin herättänyt miestanssijoidenkin kiinnostusta, nyt myös Atte Kilpisen, joten oli aika tuoda se uudelleen esiin miesten tanssimana: lavalla nähtiin Gio Buttacavoli, Atte Kilpinen, Kasperi Kolehmainen ja Joni Österlund.

Leinonen kertoi alun perin hakeneensa liikkeeseen uutta naiskuvaa klassisen tekniikan pohjalta. Perin tarpeellista, klassisen baletin naiskuva lienee jostain Petipan ajoilta, reilun sadan vuoden takaa – ja vaikka naisen asema yhteiskunnassa on kehittynyt, klassisessa baletissa ei niinkään, ainakaan omasta mielestäni. Miehen rooli yhteiskunnassa on muuttunut hitaammin, ja edelleen ”sallittujen” maskuliinisuuksien kirjo on paljon kapeampi kuin mahdollisten. Ehkä parinkymmenen vuoden takaisen uuden naiskuvan tarkastelun ”päällekirjoittaminen” miestanssijoilla kommentoikin tätä mainiosti.

Myös tässä teoksessa Leinosen liike on tarkkaa, ankaraa ja voimakasta, monin paikoin geometrisen kulmikastakin. Erityisesti gestiikka on usein dramaattista. Mia Erlinin äänimaailma (mm. sellon pahoinpitelyineen) toimii tässä mainiosti. Toisaalta taas ajoittain tulee mieleen Leinosen klassisen baletin tausta ehkä vahvemmin kuin joissakin hänen myöhemmissä teoksissaan. Intensiivinen ja kestoltaan napakka teos naulitsee katsojan jakamattoman huomion. Usein pidän siitäkin, että lavalla tapahtuu kaikenlaista ja voin valita, mitä tarkastelen, mutta nyt oli erityisen nautinnollista luopua tuosta vapaudesta ja antautua teoksen hallittavaksi.

Erika Turusen puvustus perustuu eräänlaiseen lannevaatteeseen – kotelohörselöksi sen aiemmin määritin. Se ja maskeeraus jättävät anteliaasti tilaa kehon estetiikalle: vartalon ja sen osien sekä tarkan liikkeen yksityiskohtien ominaislaatu pääsee mainiosti esiin, mikä on erinomaista, kun kauneus on laadultaan ja määrältään näin perin lumoavaa.

Suo tihkua vihreä tammi. Kuvassa Atte Kilpinen. Kuva: Mirkku Merimaa.

Toisin kuin klassisessa baletissa, Leinosen käsialassa itseäni on aina viehättänyt liikkeen sukupuolittamattomuus – tai niin sen olen vastaanottanut. ”Keho kuin keho” tokaisi Leinonen itsekin, kun yleisökeskustelussa kysyttiin jotain tanssijoiden sukupuolen vaihtumisesta. Sukupuolitetun liikekielen lisäksi klassisessa baletissa on normina myös sekasukupuoliroolitetut duetot ja ryhmäkohtaukset. Eikä niissä toki mitään vikaa ole, mutta huomaan useinkin enemmän viehättyväni teoksista ja kohtauksista, joissa tanssijat ovat keskenään fyysisesti tasaveroisempia, ja usein, vaikkei välttämättä, tämä toteutuu, kun kaikki ovat suurin piirtein samaa sukupuolta. Katsojana voin tällöin keskittyä puhtaammin kehon ja liikkeen estetiikkaan ilman, että tulkintaa vääjäämättä tahraisivat ulkotanssilliset sukupuolirooli-implikaatiot. (Joo, kovin kevyt analyysi tälle perstuntumapreferenssilleni, mutta olkoon.)

(Koettu: 13.10.2023, Tanssin talon Erkko-sali, Helsinki)