Susanna Leinonen Company vietti 15-vuotista taivaltaan kahdella lähes loppuun myydyllä juhlanäytöksellä Alminsalissa. Tästä juohduin miettimään omaa lähes 15-vuotista näyttämötaiteen harrastamistani, jona aikana tanssiesityksiä listalleni on kirjautunut reilut 350. Niistä Leinosen Suo tihkua vihreä tammi (2003) oli aikoinaan vasta kymmenes näkemäni tanssiestys. Se jätti vahvan muistijäljen voimakkaan liikkeen ja hienon visuaalisuuden liittona ja on epäilemättä osaltaan vaikuttanut siihen, että olen suuntaunut eniten juuri tanssiin, jota viime vuosina lähes joka toinen näkemistäni esityksistä onkin ollut.

Mutta asiaan. Ilta jakaantui kahtia: ennen väliaikaa nähtiin pätkiä kuudesta aiemmasta teoksesta ja illan jälkimmäisellä puoliskolla tuore SEE | OBEY (2015) viime talvelta. Erittäin hyvin rakennettu kokonaisuus, jota haastatteluvideot ensimmäisellä puoliskolla mukavasti ryydittivät.

Illan avanneen Suo tihkua vihreä tammi -otteen tanssi Salla Eerola, kuten ekalla kerrallanikin. Voimakkaat, rajutkin, ja väliin kulmikkaat liikkeet varsinkin ylävartalon käytössä tiukasti artikuloituine käsineen ja sormineen olivat epäilemättä sitä, mistä alun perinkin viehätyin. Eerolan tarkkuus ja täsmällisyys oli nautittavaa katsottavaa. Oopperan päänäyttämöllä oli taannoin muistaakseni jokin visuaalisesti vaikuttava korkea kangashörsö, jota ei ymmärrettävästi Alminsalissa nyt nähty – sen sijaan Eerolan lanteilla oli samaa visuaalista henkeä edustava kennohörselö.

Kairaa (2006) en ole nähnyt kokonaan, vain jotain gaalapätkää. Nyt nähdyssä otteessa Heidi Lehtoranta ja Pekka Louhio tanssivat korkeaenergistä duettoa erittäin hyvin yhteen – kiihkeää muttei ei hellää vaan monin paikoin valtaotteista ja toisen liikettä rajoittavaa. Ei siis ehkä ihan seesteinen parisuhde? Kasperi Laineen musiikki piti yllä uhkaavaa fiilistä.

Romeo & Julia (2012) oli melko hyvin muistissani, olin nähnyt sen pian kantaesityksen jälkeen Stoassa. Mukana Prokofjevin tuttua komeaa musiikkia, tanssijoina Natasha Lommi ja Jouka Valkama, joka Leinosen rinnalla vastasi myös koreografiasta, muistaakseni juuri miehen osuuksista. Kairaan verrattuna tässä duetto-otteessa parin yhteisliike oli myös kiihkeää, mutta – teemaan sopien – paljon myötäsukaisempaa ja toista tukevaa.

And the line begins to blur -teoksen (2009) ote alkoi soololla katosta roikkuvan lampun alla – liike siis enimmäkseen paikallaan vahvasti ja isosti keski- ja ylävartaloa sekä käsiä ja päätä käyttäen. Kansallisbaletin nuorisoryhmän Atte Kilpinen oli nappivalinta sooloon, hänellä on taito käyttää vartaloaan niin, että hurja ja hankalakin nykytanssiliike näyttää paitsi vaikuttavalta myös viehättävän vaivattomalta ja luonnolliselta. Vielä pitää mainita, että nykytanssin katsomista isommin harrastamaton seurani piti tästä teoksesta erityisesti: liike, skenografia ja äänimaailma puhuivat kaikki samaa kieltä.

Kavalkadin lopuksi nähtiin otteet kahdesta itselleni aiemmin tuntemattomasta teoksesta. Sokea mieli (2011) -ryhmäkohtaus edusti Leinosen tummaa ja tuikeaa liike-estetiikkaa lähes konemaisen geometrisine järjestyksineen ja napakoine unisonoineen Kasperi Laineen teollishenkisen toisteisessa äänimaailmassa. Suomessa ennen (eilistä) näkemättömästä teoksesta Transient Horizon (2011) nähtiin Heidi Lehtorannan esittämä lyhyt soolo-osuus, jota tuntui leimaavan matala ja maanläheinen liike.

Väliajan jälkeen kokonaan nähdystä teoksesta SEE | OBEY kirjoittelin vajaa vuosi sitten erikseen, joten en siitä jaarittele  pidemmästi tällä kertaa. Hyvin kesti kuitenkinkin toisenkin katsomisen! Pidin edelleen myös videosta, mutta tällä kertaa tuli myös mieleen, että se jäi ehkä vähän erilliseksi, epilogimaiseksi (vrt. vaikkapa Touch of Gravity, jossa projisoinnit mielessäni jäsentyivät paremmin osaksi kokonaisuutta).

Leinosen luottopukusuunnittelija, tekstiilivelho Erika Turunen kuvaili välivideolla Leinosen tyyliä ”ankaraksi”. Nämä videot paitsi syvensivät 15-vuotista matkaa ja taustoittivat tekemistä myös hiukan kevensivät – varsinkin pätkä, jossa kissa pisteli poskeensa ruohoa parvekkeella samalla, kun Jouka Valkama jutteli jotain. Kevennykset olivatkin paikallaan, koska ankaraa tanssi toden totta oli: tinkimätöntä, tarkkaa, täsmällistä, kovaa, energistä, nopeaa; monin paikoin fiilikseltään tummasävyistä armottomuudessaan ja lähes uhkaavuudessan. Haastavaa tanssijoille: välivideolta Jorma Uotisen sanoin: ”nämä jutut eivät ole helppoja”. Eivät myöskään katsojalle – ja siksi ovatkin niin perin antoisia!

(Koettu: 1.10.2016, Susanna Leinonen Company, Alminsali)