Kuvassa Xiaoyu He (Valkoinen Kani). Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Jorma Elon uutukainen Liisa Ihmemaassa sai kantaesityksensä Kansallisbaletissa eilen. Nimi viittaa Lewis Carrollin kirjaan Alice’s Adventures in Wonderland (1865), josta siinä paljolti onkin lainaa, mutta hahmoja myös kirjan ”jatko-osasta” Through the Looking-Glass (1871). Lisäksi Elo lienee itse sepittänyt kokonaan uuden kehystarinan: alussa Liisa nähdään osana ydinperhettä (isä, äiti, veli), isä kuolee saattaessaan Liisaa portaita ylös – ja 8 vuotta myöhemmin äiti yrittää pakkonaittaa Liisaa, jolloin hän pakenee fantasiamaailmaan. Liekö lainaa Tim Burtonin elokuvasta Alice in Wonderland (2010), jossa oli samankaltainen asetelma – Carrollhan taisi mainita Liisan perheestä vain sisaren. Elon kehystarinan myötä Liisa siis seikkailee Ihmemaassa teininä eikä lapsena.

Musiikiksi on valikoitunut Elon suosikkeja klassisilta säveltäjiltä: Bach, Beethoven, Berliotz, Grieg, Haydn, Händel, Mendelssohn, Weber. Paljolti tutunkuuloista, vaikken harmillisti koskaan muista nimiä (biisilista käsiohjelmassa tai netissä olisi kiva!) Myös skenografiassa (Robert Perdziolan lavastus ja puvustus) nojataan perinteiseen teatterin menetelmistöön: liikuteltavia kulisseja, pientä pyrotekniikkaa, heiluvat kankaat veden aaltoina, jne. Nykyhapatusta on varovaisemmin, Mikki Kuntun nimiin kirjatuilla valaistuksella ja projisoinnilla ei suuresti revitellä. Hienoja näyttämökuvia saadaan toki näinkin aikaan, kuten ensimmäisen näytöksen lopun yökorentokohtaus suurine sienineen.

Keskellä Lucie Rákosníková (Yökorento). Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola.

Myös tanssi on paljolti klassista – ei toki tyystin, onneksi, mutta päällimmäiseksi jää fiilis klassisesta balettiteoksesta, vaikkei tylsästä sellaisesta. On myös hämmentäviä yllätyksiä kuten äänettömiä kohtia, joiden aikana on liikettä ja balettipantomiimiakin. Keskeisimpinä hahmoina ovat Liisa (Salla Eerola) ja Valkoinen Kani (Xiaoyu He), jotka kantavat tarinaa hyvin eteenpäin, Eerola teininä ja He neuroottisena pupuna. Toistuvia hahmoja ovat lisäksi Liisan veli/Herttasotilas (Frans Valkama) ja Valkoinen Ritari (Michal Krčmář), jonka Elo tuntuu räätälöineen juuri balettihahmoksi; molempien duetot Liisan kanssa ovat kaunista katseltavaa. Pienemmistä rooleista mieleen jäi etenkin Yökorennon (Lucie Rákosníková) viettelevä tanssi, puutarhureiden (Ruan Crighton, Florian Modan, Eemu Äikiö) vikkelät osuudet ja Ville-sisilisko (Atte Kilpinen), jonka riemukkaan suikerteleva olemus kirvoitti ensimmäisen hymyn huulilleni. On myös hienoja ryhmäkohtauksia: Hatuntekijän teekutsuja on hauska seurata, elävien kukkien niitty on kaunista tanssia, Herttakuningattaren (Hanako Matsune) puutarhakohtaus kroketteineen on hauska, sotilasrivit pyörivät hienosti, jne.

Samuli Poutanen (Hatuntekijä) ja Salla Eerola (Liisa). Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola.

Jos näyttämöllepano ja monin osin liikekin oli viehkosti retroa, niin samaan suuntaan viettää vahvasti tulkintakin. Carrollin Liisa on, tai ainakin oppii olemaan, varsin itsenäinen ja omin päin toimiva neito – viktoriaanisen ajan kirjallisuudessa tämä oli kovin edistyksellistä, josta Elon versiota ei voine syyttää. Kehyskertomus tuottaa Liisalle isätrauman, ja Ihmemaahankin päädytään juuri miehen vuoksi, se on kuin psykoottinen pakokeino pakotetusta naimakaupasta. Myös paluu Ihmemaasta on kiinni miehestä: tarvitaan Valkoinen Ritari nostamaan tyttöparka portaille (ilmeisen samoille, joille isä lapsena kuoli…?) Carrollin (ja Burtonin) emansipoidumpiin versioihin nähden kontrasti on vahva.

Sukupuolipoliittisesta regressiosta huolimatta Jorma Elon Liisa Ihmemaassa on varsin mainiota balettia, vaikkei – toisin kuin Carrollin kirjat – tarjoakaan suuria wow-elämyksiä vaan enemmänkin tasaisen virran pieniä ilahduksia.

(Nähty: 7.10.2016, Suomen kansallisbaletti (kantaesitys))