Terävä ja älykkään hauska Sumu

Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama Sumu Kansallisteatterissa on taattua Jokelaa: nautittavan sujuvaa ja vaikeitakin asioita ymmärrettävästi kuljettavaa terävää dialogia, sopivan monitahoisia henkilöhahmoja, monia tarttumapintoja tarjoavia teemoja – älyllisesti riemukkaan stimuloivaa enemmänkin kuin tunne-elimistöä kutkuttelevaa.

Taisto ja Olli ovat perustaneet Somnimag-firman kehittämänsä aivojen magneettikuvantamisjärjestelmän ympärille ja palkanneet markkinointipäälliköksi Jonen. Pari laitetta jo Suomeen on saatukin myytyä, mutta kasvua haetaan ulkomailta – tuttu ministeri vinkkaa Venäjän suuntaan, ja sinne lähdetään, vaikka kansliapäällikkö varoittelee. Venäjän business-kulttuuri mietityttää (”kai me sit voidaan lahjoa”) mutta kynnyskysymyksiksi nousevat pian akuutimmat tapahtumat: Ukrainan ja Krimin tilanne, Malaysian Airlinesin koneen alasampuminen, jne. Business, idealismi ja ulkopolitiikka lyövät iloisesti toisiaan korville, pelaajat vaihtuvat ja pelin säännöt muuttuvat. Maali on jo lähellä, mutta voi sentään.

Kuvassa Elena Spirina, Timo Tuominen ja Jani Karvinen. Kuvaaja: Stefan Bremer.

Kuvassa Elena Spirina, Timo Tuominen ja Jani Karvinen. Kuvaaja: Stefan Bremer.

Teos tarjoaa monia teemoja pureskeltavaksi: Suomen ja Venäjän suhde, tuo maantieteen sanelema poskivalssi, ehkä päällimmäisenä, ja niinpä jätänkin sen suosiolla sivuun. Itselleni mielenkiintoisempia ovat todellisuuden luonteeseen liittyvät pohdinnat: miten ihmiset – ja jopa kansakunnat – elävät kulloinkin omia tarinoitaan, joiden pohjalta jäsentävät asioita ja suhtautuvat tilanteisiin. Samaan sarjaan menee minuuden olemus, jota Somnimagiin tulkiksi palkattu Larissakin oli filosofian gradussaan pohtinut.

Somnimagin dilemma kiertyy rahan ja etiikan ympärille: pitäisi saada laite kaupaksi, jotta voisi maksaa firman kuluja kuten väen palkkoja; Venäjältä löytyisi rahaa, mutta ei haluttaisi tukea Putinia. Vaikeaa älyllistä ja moraalista ylemmyyttä poteva Taisto (Jani Karvinen) on ”moraalisena kivenä muiden ihmisten kengissä” idealistinen kuin tynnyrissä kasvanut lapsi, joka pitää moraalista kompassiaan kaikkia koskevana absoluuttina, vaikka se johdattaisi päin seinää. Jone (Kari Ketonen) tyypillisenä myyntireiskana on pragmaattinen prostituutti: tilanne ja vastapuolen tarpeet pitää ymmärtää, sopeutua ja tehdä kompromisseja, jotta saadaan tehtyä kaupat. Olli (Timo Tuominen) huonona johtajana haluaa pitää mukavat välit kaikkiin, välttää ikäviä päätöksiä ja lopulta sairastuu vaikeassa ristiriitatilanteessa – saikulla sentään löytää orastavan selkärangan. Hahmot on toki kirjoitettu hiukan kärjistetyiksi mutta ei karikatyyreiksi, ja ne näytellään jännitteineen taiten ja inhimillisen uskottavina. Kaikkia on helppo ymmärtää ja ajatteluun samaistua.

Kuvassa Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kari Ketonen ja Elena Spirina. Kuvaaja: Stefan Bremer.

Kuvassa Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kari Ketonen ja Elena Spirina. Kuvaaja: Stefan Bremer.

Eettisistä valinnoista tulee komplekseja, jos niitä erehtyy pohtimaan eri näkökulmista, koska todellisuus ei näyttäydykään enää samalta. ”Maailma on pinta, johon voi heijastaa erilaisia todellisuuksia”, taisi Jone asettaa Putinin neuvonantajan Surkovin suuhun. Objektiivisesta todellisuudesta, jos sellaista on, ei voi tietää varmasti, siksi kiinnostavampaa on, ”minkä tarinan mukaan ihmiset elävät”, kuten näytelmässäkin kysytään. Tarinoita on monia, ja jokin niistä näyttäytyy todelta yhdelle, toinen toiselle. Näin yksilö-, ryhmä- kuin jopa kansakuntien tasolla. Jos haluaa ymmärtää toista, pitää ymmärtää tämän senhetkistä tarinaansa: onko siinä Venäjäm tapaan ”sankaruutta ja urheutta” vai, kuten meillä, ”liberaalia höttöä”, jossa ”hiljaa, vittu, virtaa arjen lietejoki” (lainaukset Jonelta).

Tarinallisuus ei ole hyödyllinen väline vain todellisuuden vaan myös minuuden ymmärtämisessä. Thomas Metzingerin esittämä ajatus, että ihmisen minä ei ole pysyvä ja muuttumaton ”olio” vaan tietoisessa kokemuksessa ilmenevä prosessi, tuodaan näytelmässä esiin ikään kuin kuriositeettina, mitä se ei liene. Käsitys minuudesta pysyvänä olemuksellisena monoliittina on jo pitkään joutunut haastetuksi monilta tahoilta. Ehkä minuus on vain prosessi, jonka mielen mekanismit muokkaavat koherentiksi tarinalliseksi jatkumoksi, osin muistoja tulkiten ja loput tarpeen tullen sepittäen. Ja taas pitäisi täztä toisen tarinasta jaksaa olla kiinnostunut, jotta ihmistä voisi ymmärtää. Sitä varsinkin Taisto ja Olli voisivat kehityskeskusteluissaan pohtia.

Kyllä tälle esitykselle voi otta fiktiiviset bisset! (Olinhan junalla liikkeellä.)

(Nähty: 23.9.2016, Suomen kansallisteatteri)