Kansallisooppera jatkaa erittäin onnistuneesti diversifioitumistaan ja uusiutumistaan Jere Erkkilän ohjaamalla huikean hienolla CircOperalla, jossa yhdistyy ooppera (solistit, kuoro, orkesteri), baletti ja nykysirkus pääasiassa erittäinkin saumattomasti ja synergeettisesti. Tanssikoreografiat ovat Ville Valkosen ja sirkuskoreografiat Sanna Silvennoisen; visuaalisesta suunnittelusta vastaa Mark Väisänen. Esitys on episodimainen perinteisen sirkuksen tapaan: ennen ja jälkeen väliaikaa on kymmenkunta erillistä biisiä. On myös välisoittoja, joina kuullaan pätkiä Massenet’n Thaïs-oopperan Meditaatiosta, jonka aikana viulisti ja harpisti pölähtävät lavalle sekä Saint-Saënsin Villiaaseista lavan poikki liukuvine pianoineen ja pianisteineen.

Hauskimpia olivat numerot, joissa solistit olivat heittäytyneet sirkusteluun, kuten Ville Rusasen kävely seinää pitkin ylhäältä alas (”Largo al factotum” Rossinin Sevillan parturista) ja Mika Pohjonen laulamassa ylösalaisin käsilläseisonnassa (”Als flotter Geist” Straussin Mustalaisparonista). Suurinta ihastusta taisi kuitenkin herättää tuuban äänenjohtaja Simo Finni, joka tuolillaan istuen hilattiin korkealle ilmaan hänen soittaessaan eläytyvästi Rimski-Korsakovin Kimalaisen lentoa (Albert O. Davisin sovituksena soolotuuballe ja orkesterille) kelta-mustassa paidassa, mustissa housuissa ja keltaisissa sukissa. Biisi kuultiin myös ”tavallisena” orkesteriversiona – molempien aikana Wes Peden jonglöörasi lavalla sähäkästi musiikkiin sopien.

Ballet Finlandin tanssijoita oli mukana useissa numeroissa, mutta heillä oli myös kaksi omaa biisiä: Sapelitanssi Hatšaturjanin baletista Gajane ja Ilveilijöiden tanssi Smetanan oopperasta Myyty morsian. Taito- ja energiatasoltaan hyppyineen, piruetteineen, nostoineen, jne. hyvin kokonaisuuteen sopivaa, mutta yllättävänkin klassista liikekieltä kärkitossuineen – illan annista ehkä konservatiivisinta osuutta. Myös sikäli vähän poikkeavia numeroita, että olivat pelkkää tanssia musiikin säestyksellä, ei niinkään cross-overia, joka muutoin tuntui olevan illan teema. Kauniita toki nämäkin.

Kuvassa Viivi Roiha, Hanna Rantala ja Aourell Krausse. Kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli.

Mutta hienoimpia olivatkin juuri taidelajeja yhdistävät biisit. Erityisen kauniita yhdistelmiä olivat Hanna Rantala laulamassa keinussa katsomon yllä (”Ruhe sanft, mein holdes Leben” Mozartin Zaide-oopperasta), kun lavalla ilma-akrobaatit Aourell Krausse ja Viivi Roiha taituroivat köysillä; sekä Rantalan laulaessa (”Lascia ch’io pianga” Händelin Rinaldosta) ja Sanja Kososen tanssiessa nuoralla.

Kuvassa Aourell Krausse ja Viivi Roiha. Kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli.

Pakahduttavan kaunis oli myös ihan loppupuolen numero, jossa Hanna Rantala ja Ville Rusanen lauloivat laudanpätkillä ylhäällä sivuilla (”Bist du bei mir” Stölzelin oopperasta Diomedes) Aourell Kraussen ja Viivi Roihan taiteillessa yhteisellä köydellä, mukana myös hieno Michelangelon Pietà -hetki, liekö suunniteltu vai sattumaa.

Erityisen mainio kuoroesitys oli Rossinin Wilhelm Tell -alkusoitto Julie Eschlimanin a cappella -sovituksena – lopuksi vielä kuorolaisten pitelemä ilmapallojen rivi ammuttiin puhki varsijousella teemaan sopivasti. Toinen mahtava kuorobiisi oli Mustalaisten kuoro Verdin Trubaduurista, joka säesti Mikko Karhua pomppimassa hurjasti trampoliinilla. Karhu hyppi ja pyöräheli villisti myös isojen jumppapallojen päällä (taisi tehdä samaa jossain Race Horse Companyn jutussa), kun Koit Soasepp lauloi Musorgskin Mefistofeleen laulua kirpusta.

Pelotus-jännitys-huipennus oli sopivasti ennen väliaikaa: ensin täräyttävä kuorobiisi ”O fortuna” Orffin näyttämökantaatista Carmina Burana, jonka aikana oli tanssia, Wes Peden jonglöörasi tulella ja kuolemanpyörää viriteltiin pystyyn. Kun orkesteri soitti Holstin orkesterisarjan Planeetat osaa Mars, sodantuoja, nuoren Elviksen näköinen Gengis van Gool hyppäsi kuolemanpyörään, juosten ensin sen sisällä, sitten pelottavasti ulkona, hetken jopa huppu päässään ja sitten vielä hyppynarulla hyppien – ja vielä umpihulluja tuplahyppyjä. Todella huimaa! Tuntematon täti vieressäni ei uskaltanut katsoa ihan koko aikaa. Varsinkin tässä esityksessä Oopperan korkea päänäyttämö oli omiaan. (Ainakin vielä tätä kirjoitettaessani tämä pätkä löytyy MTV3:n Facebook-sivulta, vähän huterasti harjoituksissa kuvattuna tosin.) Koko esitys päättyi perinteiseen Fucikin Gladiaattorien tuloon (op. 68) ansaittuine rytmikkäine aplodeineen.

Kuvassa Gengis van Gool. Kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli.

Joku konventionalisti epäilemättä nyrpistelee nenäänsä ja väheksyy CircOperaa sisäänheittotuotteeksi, jonka tarkoitus on kosiskella uusia yleisöjä ja kasvattaa omarahoitusosuutta julkisen rahoituksen niukentuessa. Sekin on tärkeää, ja siinä lienee onnistuttukin: kaikki näytökset taitavat olla loppuunmyytyjä piippuhyllyjä myöten – hyvä, hyvä! Mutta vieläkin tärkeämpää on taidelajien yhteistoiminta, etenkin, kun se on näin sujuvaa ja vaikuttavaa. Esim. oopperaa vielä minuakin vähemmän tunteva totesi, että musiikit toimivat esityksissä hyvin, vaikkei hän niitä enimmäkseen tuntenutkaan. CircOperassa on onnistuttu yhdistämään erittäin korkea taidollinen ja taiteellinen taso riemukkaaseen viihdyttävyyteen!

(Koettu: 22.9.2016, Suomen kansallisooppera)