Bonnie ja Clyde ja vapauden kaihi

Teatteri Jurkan Bonnie & Clyde on ainakin tarinan tasolla saanut innoituksensa 1930-luvulla Yhdysvalloissa hilluneen rikollisjoukkion keskusparin Bonnie Parkerin ja Clyde Barrowin edesottamuksista ja niitä romantisoivasta populaarikultuurista. Aihe ei sellaisenaan ehkä itseäni kiehtoisi, mutta toki siitä voi saada kehyksen jollekin mielenkiintoisemmalle.

Otsikkotasolla teos on kirjattu Essi Räisäsen (ohjaus) ja Iida Hämeen-Anttilan (dramaturgia ja käsikirjoitus) nimiin, mutta ilmeisesti tässä on ollut käytössä hyvinkin yhteisöllinen – ja poikkeuksellinen – tekotapa: lähtötilanteessa ei ole ollut minkäänlaista käsikirjoitusta, vaan työryhmä on alkanut tuottaa tekstiä, joka lopulta Hämeen-Anttilan ja Räisäsen käsissä on saanut muodon, jonka Jurkan vähällä näyttämöllä saamme kokea. Bonniesta ja Clydestä tulee väkisin mieleen roadtrip, joka taas ei ensinkään tule mieleen Jurkan pienestä näyttämöstä – mutta niin vain on jopa se pakollinen auto (tai siivu ainakin) saatu mahdutettua Milla Martikaisen skenografiaan, ja tie pölisee projisointeina Pauli Riikosen äänimaailman tukemana.

Jurkassa näyttelijäntyö tulee väkisinkin keskiöön, näyttelijät kun ovat melkein sylissä. Essi Hellén (Bonnie) ja Markus Järvenpää (Clyde) tekevät roolinsa herkästi ja toimivat hyvin yhteen: Bonnie unelmoi onnellisuudesta ja vapaudesta jossain muualla – ehkä merenrannalla, kunhan pääsee pois. Unelmaa ja skumppaa täynnä oleva auto vie juuri sinne: pois, muttei minnekään; merenrannallakaan ei haise vapaus vaan levä. Bonnien aluksi naiivi unelmointi limittyy Clyden jo rankemmin koeteltuun käsitykseen paikastaan maailmassa: sitä ei ole. Ei suuntaa eikä kiintopistettä. Tuleeko yksi ehjä, jos kaksi rikkinäistä sydäntä kietoutuu yhteen? Vai tuleeko toistensa varjossa esiin pimeimmät puolet, ”sydämen täyspimennys”, johon valoa haetaan ottamalla väkisin se, mitä halutaan, ryöstämällä ja tappamalla?

Teatteri Jurkka: Bonnie & Clyde (2016(. Kuvassa Markus Järvenpää ja Essi Hellén. Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkka: Bonnie & Clyde (2016(. Kuvassa Markus Järvenpää ja Essi Hellén. Kuva: Marko Mäkinen.

Pari on lähtökohdiltaan sympaattinen, mutta toiminnan eetoksena on lähes moraalinen tyhjiö, jonkinlainen eettinen solipsismi: tehdään, mitä itse halutaan ja otetaan se, mitä halutaan, ikään kuin muita ja muiden tarpeita ei olisi olemassa tai ainakaan niistä ei tarvitse välittää. Tavoiteltu ”vapaus” ei siis niinkään ole vapaata tahtoa vaan enemmänkin muiden oikeuksista ja vapauksista piittaamatonta puolisokeaa rymistelyä omalla polulla, jota määrittävät menneisyyden ohjaamat valinnat. ”Vapaus on suuri vankila”, tiesi Pelle jo 1980.

Yksilötason vapauden ja onnellisuuden problematisoinnin oheen tarjotaan eväitä laajemmalle tulkinnalle: Kuljetaan pitkin maailmaa ja riistetään ja ryöstetään kaikki eteentuleva omien halujen (eikä vain tarpeiden) tyydyttämiseksi ja uhrataan muiden elintila oman luulotellun pikaonnellisuuten alttarille. Ja vaikka välillä alkaa näyttää huonolta, niin ”kyllä me selvitään”. Tuntuuko tutulta?

Historian Bonnien ja Clyden taival päättyi luotisateeseen, mutta tämä esitys ei tunnu päättyvän ekokatastrofiin, vaikka polku siihen oli huolella viritelty: ”me tuhottiin kaikki”. Vieläkö olisi mahdollisuus kääntää auton nokka toiseen suuntaan? Vai onko se vain unelmaa, niin kuin auton rekkari?

(Nähty: 17.9.2016, Teatteri Jurkka)