Kansallisooppera esitti harvinaisena herkkuna Richard Straussin Elektran, jonka se on tuottanut yhdessä Aix-en-Provencen festivaalin, Milanon La Scalan, New Yorkin Metropolitanin, Barcelonan Gran Teatre del Liceun ja Berliinin valtionoopperan kanssa. Tämä Patrice Chéreaun ohjaama ja Esa-Pekka Salosen johtama produktio esitettiin ensin Aix-en-Provencessa kesällä 2013, ja Suomessa se nähtiin Metropolitanin elokuvateatterilevityksenä viime toukokuussa – nyt siis myös livenä.

Pitäisi varmastikin olla enemmän hardcore-oopperaharrastaja, jotta osaisi arvostaa teokseen ja tuotantoon liittyviä oopperataiteellisia piirteitä (kuten edesmenneen Chéreaun viimeiseksi jäänyt ohjaus, Salosen johtaminen, nimekkäät solistit, jne.) mutta minulle oopperamaallikkona ne eivät ole sinänsä ihastelun kohteita vaan välineitä, joilla tarinaa kerrotaan – ja kiinnostavaa on juuri tarina, kerronta ja mitä se ehkä onnistuu herättämään minussa katsojana.

Eka Elektrani oli Royal Opera Housen versio muutama vuosi sitten – silloin tuli kirjoiteltua teoksen synkästä tarinasta taustoineen laajemmin, joten en kertaa sitä tässä. Silloin koin vahvaa raskasta rujoutta, eikä tuo kokemus kaukana ollut nytkään – ehkä muutama vuosi on kuitenkin tehnyt tehtävänsä sikäli, että Straussin rämäkkä ja päällekäyvä musiikki ei enää järskäytä niin kuin se ehkä Lontoossa vielä teki vaan tuntuu tummalla tavalla kiehtovalta. Molemmissa tuotannoissa skenografia on tuotu suurin piirtein nykyaikaan, Antiikin sijaan, mikä on omiaan tuomaan tarinaa lähemmäs katsojaa. Molemmat ovat visuaalisesti varsin niukkoja ja vähävirikkeisiä, mikä puolestaan korostaa tekstiä ja tarinaa. Molemmissa on myös vahvaa lihallisuutta, joskin osin eri tavoin: Lontoossa vallalla oli avoin teurastusmeininki ja kaikki kuolleet (ja niitähän oli) jäivät lavalle verissään makaamaan, mikä on omalla tavallaan vaikuttavaa. Tässä tuotannossa maa ei peity hurmeella, mutta fyysisyys tuntuu liikkeessä, vartalonkäytössä ja gestiikassa ehkä enemmän kuin oopperoissa monesti.

Kuvassa Evelyn Herlitzius (Elektra), kuva Suomen kansallisooppera/Stefan Bremer

Varsinkin Elektran (Evelyn Herlitzius) fyysisessä ilmaisussa hahmon kehittymätön mielenmaisema näkyy vahvasti: kostonhimon ja vihan läpensä kyllästämänä se tuntuu alkukantaisemmalta, hallitsemattomammalta, intuitiivisemmalta – kypsymättömän pakon sanelemalta vailla viileää harkintaa. Samoin Elektran äiti, Klytaemnestra (Waltraud Maier) viestii vahvasti kehollaan: pelottavan julmurin kuvaan kietoutuu surun säikeitä rikotusta ihmisestä, josta huokuu voipunut epätoivo, luopunut epäonnistuminen äitinä – hiukan jopa sympatiaa herättävä hahmo.

Kun kosto on toteutettu, Elektran elämäntehtävä on valmis, ja jäljellä on tyhjyys. Tässä suhteessa Elektra muistuttaa Kullervoa: kumpikaan ei elä omaa ainokaista elämäänsä, vaan on valjastanut sen vihan ja menneiden tapahtumien yksiniitiseksi koston välineeksi. Kun kosto on täytetty, kun lohdutonta elämää ylläpitänyt tuhon tavoite on saaavutettu, on jäljellä vain tyhjä kuori, joka luhistuu.

Ihminen ei ole parintuhannen vuoden aikana sivistynyt niin, että tolkuton viha olisi jo menneisyyttä, joten näiden tarinoiden kertomista on syytä jatkaa.

(Nähty: 12.9.2016, Suomen kansallisooppera)