Teatteri Jurkka toi Suomeen Mike Bartlettin verrattain tuoreen vuonna 2009 kantaesitetyn näytelmän Cock. West Endissä suosittujen esitysten  nimekkäimpiä pääosanäyttelijöitä ovat olleet Ben Whishaw, Andrew Scott (tosin ei aikanaan vielä niin nimekäs) ja Jonathan Bailey – homomiehet näyttelemässä homorooleja ei varmasti ainakaan vähennä autenttisuuden tuntua (vaikkei sitä takaakaan eikä toisaalta ole sen edellytys).

Cock – jonka nimeä ei liene tohdittu/haluttu suomentaa – kertoo Johnista, homoksi identifioituneesta miehestä, joka on ilmeisen kitkaisessa parisuhteessa M:n kanssa. Hän lopettaa suhteen, mutta haluaa pian takaisin. Hän tykästyy myös naiseen N, joka opettaa hetskuilun saloja. John ei osaa valita, ja lopulta M ja N kohtaavat Johnin ja M:n kotona jonkinlaisessa kukkotappeluhengessä, mukana myös M:n isä I.

Cock. Kuvassa Juhani Laitala, Emma Kilpimaa, Anssi Niemi ja Pyry Nikkilä. Kuva: Marko Mäkinen, 2024.

Näytelmä sopii mainiosti Jurkan pieneen ja intiimiin tilaan: Tuomas Parkkisen ohjauksessa (Bartlettin näyttämöohjeen mukaisesti) ei ole juurikaan lavasteita ja myös puvustus on arkista, samoin äänimaailma. Fokus on siis täysin näyttelijöissä. Bartlettin  roolihahmot eivät ole ihan karikatyyrejä mutta jotenkin kärjistettyjä – ainoastaan John ainoana erisnimettynä hahmona on ristiriitoineen aavistuksen monipuolisempi. Pyry Nikkilän tulkitsemana hän tuntuu kohtalaisen sympaattiselta vässykältä, joka ei oikein osaa päättää vaan tuntuu häilyvän muiden seuraamisen ja oman tahdon välillä, jos sellaista on. Anssi Niemen teräväkielinen M yhdistää taitavasti haavoittavuutta haavoittuvuuteen. Emma Kilpimaan N ja Juhani Laitalan F jäävät Bartlettin tekstissä ohuimmiksi, edellinen tuntuu edustavan konventionaalista järjen ääntä ja jälkimmäinen emotionaalista jatkuvuutta.

Cock. Kuvassa Pyry Nikkilä ja Anssi Niemi. Kuva: Marko Mäkinen, 2024.

(Seksuaalinen) identiteetti on vahva ehdokas näytelmän tulkintanäkökulmaksi: onko John homo, bi, pan vai mikä leima pitäisi otsaan lyödä? F:kin tolkuttaa, että Johnin pitää selvittää, mikä hän on (eikä niinkään, kenestä ihmisestä pitää enemmän). John on ainakin alussa selvästi kallellaan miesten suuntaan (”naiset on kuin vettä, kun haluis kaljaa”) muttei ole jumittunut aiemmin vakiintuneeseen identiteettiinsä. Tämän voinee halutessaan lukea näytelmän kommenttina identiteettipoliittiseen keskusteluun.

Cock. Kuvassa Anssi Niemi ja Pyry Nikkilä. Kuva: Marko Mäkinen, 2024.

Enemmän katsoin Cockia kuitenkin parisuhde- tai kolmiodraamana ei-niin-kauhean mukavien ihmisten kesken. Johnin ja M:n välinen rakkaus tuntuu tyyntyneen kiintymykseksi ja suhteen arjen tottumukseksi, eikä toisen satuttaminen saata olla enää niin iso juttu, jos se enää edes satuttaakaan. N:n ja Johnin juttu taas vaikuttaa melko kevyeltä kokeilulta, syrjähypynomaiselta. Lopun ”taistelussa” eivät riehu niinkään suuret tunteet, vaan M:llä on tarjota Johnille totunnaisuus ja N:llä sovinnaisuus.

Bartlettin dialogi on hyvin puhekielenomaista rikkonaisine lauseineen ja epätäydellisine ajatuksineen. Karri ”Paleface” Miettisen suomennos on mainio säilyttäen sujuvan tyylin ja kielen elävyyden. Monin paikoin tuli tosin mieleen, oliko replikointi dialogia vai lyhyiden monologien vuorottelua – puhumista toisen suuntaan (tai  ohi) enemmänkin kuin toiselle, eikä niinkään, I:n sanoin, ”keskustelua, joka oli joskus ihan suosittua”. Mieleen tuli some-”keskustelu”, jossa itsensä presentoiminen on tärkeämpää kuin kiinnostus toisesta.

Cock on monella tavalla ajankohtainen ja puhutteleva teos. Oli myös nautinnollista katsoa ”perinteistä” puhenäytelmäesitystä, jonka vaikuttavuus rakentuu pelkistetysti juuri erinomaisen näyttelijäntyön varaan.

(Nähty: 27.2.2024, Teatteri Jurkka)