Näin Turun kaupunginteatterin Cabaret-musikaalin syyskuussa 2020, vain viikkoja ensi-illan jälkeen ja vielä uudelleen Tampereen teatterikesässä 2021. Kirjoittelinkin siitä paatoksellisesti ja intouduin höpöttelemään Isherwoodin taustatarinastakin . Viime syksynä, kun musikaali tuli takaisin ohjelmistoon, pohdin, pitäisikö se nähdä vielä uudelleen, mutten saanut aikaiseksi ennen kuin viimeisiä näytöksiä jo vietiin helmikuussa.

Yleensä en kirjoita samasta produktiosta moneen kertaan, enkä pitkästi nytkään, mutta lyhyen kommentin Cabaret ansaitsee poikkeuksellisesti ja mainiosti, toisaalta sen valitettavasti entistä ajankohtaisemman sisällön vuoksi ja toisaalta on myös kommentoitava joitakin esiintyjävaihdoksia.

Aiemmin taisin paatospäissäni kuvailla Cabareta jopa vainovalkeaksi eli varoitukseksi tulevasta vaarasta, muistutukseksi siitä, että hyvä yhteiskunnallinen kehitys ei edisty itsestään vaan pimeät voimat nostavat rumaa päätään heti kun saavat mahdollisuuden. Kolmen ja puolen vuoden aikana tilanne ei maailmassa ja Euroopassa ole kääntynyt ainakaan parempaan, päin vastoin – jopa täällä meillä Suomessakin. Toivoa sopiikin, että Cabaret olisi jatkuvasti jonkin teatterin ohjelmistossa tai ainakin säännöllisesti nousisi lavalle repriisinä. Tässä olisi Turun kaupunginteatterille tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä – tämän erityisen onnistuneen Cabaret-produktion suosion perusteella voisi arvailla, ettei se olisi myöskään taloudellinen uhraus.

Kuvassa keskellä Stefan Karlsson. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Mutta synkistelystä iloisempiin juttuihin. Pidin alkuperäis-ensemblea mitä mainioimpana, joten oli jännää nähdä, miten muutokset olivat vaikuttaneet – esiintyjillä kun voi olla suuri on vaikutus kokonaisuuteen etenkin näin kehollisessa esityksessä. Seuraavassa mainitsen vain joitakin muutoksia, jotka omassa kokemuksessani tuntuivat merkitseviltä: Tarinan minähahmo Clifford Bradshawna Olli Rahkonen teki alun perin varsin mainion tulkinnan, mutta Otto Rokan aseistariisuva aitous ja ilmaisun herkkyys toivat hahmoon vielä syvempää puhuttelevuutta. Myös onneton vanhuspari oli kokenut uudistuksen: Sinikka Sokka kohtuuttomistakin koettelemuksista selviävänä Fräulein Schneiderina oli upea, samoin Jukka Aaltonen hänen jo hauraan oloisena mielitiettynään Herr Schulzina. Konkarien vastapainoksi Victorina ja Bobbyna oli lähes vastavalmistuneet monitaitoiset ja valovoimaiset Miko Helppi ja Santeri Helinheimo. Kaikkiaan erinomainen porukka siis edelleen!

Kuvassa Santeri Helinheimo, Otto Rokka, Helena Puukka, Joonatan Perälä, Emmi Kangas, Lina Hämäläinen, Katariina Lantto ja Anssi Valikainen. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Alkuperäiseen juttuni pitkässä ps:ssä nillitin urakalla muutoin erittäin ansiokkaan käsiohjelman parista virheestä ja oudosta painotuksesta. Uusi käsiohjelma oli näiltäkin osin jo erinomainen.

(Koettu: 10.2.2024, Turun kaupunginteatteri)