Turussa esitetään Cabaret-musikaalia, ja ajattelin, että ennen kuin menen sitä katsomaan, lukaisen sen taustalla olevan Sally Bowles -novellin Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin -romaanista (1939). Vaan eihän se niin helppoa ollutkaan. Tuli samalla luettua koko Goodbye to Berlin (1937-1939) ja sen edeltäjä Mr Norris Changes Trains (1935) (yhdessä The Berlin Stories). Nämä ovat osittain omaelämäkerrallisia ja osittain sepitteisiä perustuen Isherwoodin tarkkoihin päiväkirjoihin ja todellisiin henklöihin ja tapahtumiin, joista on enemmän tai vähemmän muokattu kaunokirjallisia hahmoja ja tarinoita. Niinpä piti vielä lukea Isherwoodin (1904-1986) noita vuosia koskeva oikea omaelämäkerta Christopher and his kind (1976), jotta pääsi kurkistamaan kulissien taakse. Tässä tekstissä käsittelen näitä kolmea teosta.

Mr Norris Changes Trains kertoo englantilaisesta William Bradshaw’sta, joka saapuessaan Berliiniin 1920/1930-lukujen taiteessa tutustuu junassa Arthur Norrisiin, joka osoittautuu lipeväksi mutta monin tavoin mielenkiintoiseksi tyypiksi: kommunisti, masokisti, vakooja, mitä näitä on. Norris tutustuttaa Bradshaw’ta Berliiniin ja he ystävystyvät. Norris toimii kommunistisessa porukassa, mikä tuon ajan Saksassa ei ollut välttämättä ihan riskitöntä, ja Bradshaw’kin pyörii porukan liepeillä. Natsien valtaannousun myötä keväällä 1933 Bradshaw palaa Englantiin. Bradshaw on Ishwerwoodin muokattu alter ego, nimikin napattu hänen kokonimestään (Christopher William Bradshaw Isherwood).

Mr Norris Changes Trains on karsittu osa laajasta romaanista, jota Isherwood alkoi kirjoittaa työnimellä The Lost. Sellaisenaan tämä ei koskaan valmistunut, mutta muita osia siitä päätyi episodiseen romaaniin Goodbye to Berlin, jonka eripituisia, enimmäkseen irrallisia tarinoita yhdistävät osin yhteiset henkilöhahmot mutta etenkin minäkertoja, ”Christopher Isherwood”. Romaanissa on päiväkirjakerronnallisen alun (syksy 1930) ja lopun (talvi 1932-33) välissä erillisiä kokonaisuuksia: Sally Bowles kertoo 19-vuotiaasta näyttelijä-yökerholaulajasta, jonka kanssa ”Isherwood” ystävystyy – muttei rakastu. (Sally Christopherille: ”I believe I’m a sort of Ideal Woman, if you know what I mean. I’m the sort of woman who can take men away from their wives, but I could never keep anybody for long. And that’s because I’m the type which every man imagines he wants, until he gets me; and then he finds he doesn’t really, after all.” – – – ”But I’m glad you’re not in love with me, because, somehow, I couldn’t possibly be in love with you — so, if you had been, everything would have been spoilt.”) On Ruegen Island (kesä 1931) -osan keskiössä on Peter Wilkinsonin ja Otto Nowakin kompleksinen parisuhde. The Nowaks on lyhyt tarina ”Isherwoodista” Oton perheen luona. The Landauers puolestaan kertoo ”Isherwoodin” yhteyksistä tavaratalon omistavasn juutalaisperheen jäsenten kanssa, mm. Natalia-tyttären, jolle hän opettaa englantia.

Silta romaanien ja todellisuuden välillä on Christopher and His Kind (1976), Isherwoodin oikea omaelämäkerta vuosilta 1929-1939. Sen minäkertojana on julkaisuajan n. 70-v. Isherwood, joka puhuu ”Christopherista”, kun viittaa Berliinin aikaiseen itseensä – ajoittain arvioiden ja kritisoiden ankarastikin. Mainiosti ikään kuin kaksi minäkertojaa. Tämä on muutenkin vallattoman mainio teos: Isherwoodin kieli ja kirjalliset lahjat tekevät siitä – kuten romaaneistakin – jo sinänsä nautittavan kokemuksen, mutta erityisen mielenkiintoista on päästä kulissikierrokselle kahden romaanin maailmaan: mihin todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin romaanien henkilöt ja tapahtumat perustuvat, ja miksi ja miten Isherwood on niitä muokannut romaaneihinsa. Kuin pääsisi taikurin hatusta käsin seuraamaan tämän työskentelyä.

Hyvä esimerkki toden ja fiktion painista on kertojahenkilö: molempien romaanien kertojat asuivat Berliinissä samoihin aikoihin kuin oikea Ishwerwood, kaikki kolme englantilaisia. Bradshaw ja ”Isherwood” lienevät heteroita tai ehkä aseksuaaleja (termin käyttö olisi toki anakronistista) – kummankaan parisuhde- tai seksielämää ei romaaneissa isommin esitellä. Isherwood halusikin pitää kertojansa verrattain värittöminä hahmoina, jotta ei ryöstäisi tilaa romaanien muilta hahmoilta.

Toisin kuin romaaniminähahmoillaan, oikealla Isherwoodilla oli ilmeisen runsas sosiaalinen ja seksuaalinen elämä Berliinin vuosinaan. ”To Christopher, Berlin meant Boys”, Isherwood toteaa. Melko avoimesti (tuon ajan puitteissa) homona elänyt Isherwood ei kokenut omaa sorttiaan eli brittiläisiä yläluokkaisia miehiä kiinnostavina vaan viehättyi enemmän ulkomaalaisista työväenluokan nuorista miehistä (itsekin toki vasta 24 v Berliiniin muuttaessaan). Homoseksuaalisuus oli Saksassakin laitonta, mutta käytännössä lakia ei sovellettu; hanke oli jopa pitkällä lain kumoamiseksi vuonna 1929. Mutta ajat olivat muuttumassa.

Ishwerwoodin kirjat – niin semifiktionaaliset romaanit kuin omaelämäkerta – kuvaavat ruohonjuuritasolla yhteiskunnallista muutosta, joka myöhemmin oli johtava toiseen maailmansotaan (1939-1945). Isherwoodin Berliinin-vuosien (1929-1933) aikana natsit nousivat marginaalisesta ryhmästä (2,8 %:n kannatus vuoden 1928 parlamenttivaalissa) suurimmaksi puolueeksi (33,1 % 1932). Hitler nimettiin 30.1.1933 valtakunnankansleriksi, ja 23.4.1933 voimaan tuli Valtalaki, joka käytännössä – ja muodollisesti laillisessa järjestyksessä – päätti Weimarin tasavallan demokratian ja aloitti natsi-Saksan diktatuurin. Vain reilua vuotta myöhemmin, 19.8.1934, Hitler sai jo peräti 88,1 %:n kannatuksen kansanäänestyksessä, joka kruunasi hänet yksinvaltiaaksi nimikkeellä Führer und Reichskanzler.

Sitä ennen Isherwood oli puolisonsa Heinzin kanssa tosin jo lähtenyt Saksasta toukokuussa 1933. Berliini ei todellakaan enää tarkoittanut poikia. Vähemmistöjä vainottiin, ne eivät sopineet natsien versioon Volksgemeinschaftista. Myös Heinz jäi kiinni ja sai tuomion asepalveluksen välttelystä ja ”keskinäisestä onaniasta”: puoli vuotta vankilaa, vuosi työpalvelua ja kaksi vuotta armeijaa. Ilmeisen lempeä rangaistus noihin aikoihin noinkin rankoista rikoksista; tuhannet muut homot päätyivät keskitysleireille. Natsien toimien myötä tuhottiin yli 17 miljoonaa ihmiselämää.

No nyt lipsahti tämän blogijutun sävy vähän ikäväksi, eikös elämä kuitenkin ole kabaree, old chum, ihan vain kabaree? Huoletonta eskapismia, nukkuvan unta. Yhden unelma on toisen painajainen. Isherwood kuvaa näitä molempia eri henkilöhahmojen kautta, toki lähipiirin kokemuksin enemmänkin juuri painajaispuolta. Ameriikan makuun näiden tarinoiden pohjalta tehtiin myös näytelmä, John van Druttenin Broadwaylla 1951 kantaesitetty I am a Camera. Suureen suosioon nousi kuitenkin vuoden 1966 Broadway-musikaali Cabaret, jonka libreton kirjoitti Jon Masteroff, laulut Fred Ebb ja musiikin John Kander. Bob Fosse ohjasi musikaalin pohjalta samannimisen elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1972.

Näytelmän ja musikaalin pohjana on paljolti Goodbye to Berlin -romaanin osa Sally Bowles, aineksia on myös muista osista sekä Mr Norris Changes Trains -romaanista. Hahmot ja tapahtumat ovat kokeneet vielä uusia transformaatiokierroksia ja saaneet kosolti sepitettä kylkeensä: esim. kertojaminä ”Christopher Isherwood” on näytelmässä edelleen hetero/aseksuaali ja suhde Sallyyn on syvä ystävyys, mutta musikaalissa ”Clifford Bradshaw” on vahvasti seksuaalinen bi, jolla on myrskyisä parisuhde Sallyyn ja aiempi suhde Bobbyyn (ei kuitenkaan sama hetero-baarimikko-Bobby kuin Isherwoodin romaaneissa). Mielenkiintoinen hybridihahmo on musikaalin Ernst Ludwig, salakuljettaja, joka paljastuu natsiksi – hänessä on pientä viitettä näytelmän Fritz Wendelistä (joka tosin paljastuu juutalaiseksi), mutta enemmänkin Mr Norrisia (joka siis on kommunisti). (Turun Cabaret’ssa Sally läpsäyttää Ludwigia takamukselle, mikä lienee hauska viittaus hahmon Norris-taustaan ja tämän masokismiin.)

Natsi-Saksan nousun todellisuus näkyy Isherwoodin romaaneissa paljolti alleviivaamatta, vähän etäisinäkin arjen tapahtumina ja puheina ohimennen, hiljalleen tiivistyvänä taustavireenä, joka saa todellisen merkityksenä nykylukijan mielessä yhdistyessään jälkiviisauteen siitä, mihin se lopulta johti. Näytelmässä teema näkyy vielä ohuemmin. Musikaalissa sen sijaan hienovireisyys ja viitteellisyys on korvautunut Ameriikan malliin tykityksellä, jonka tulkinnasta ei voi jäädä epäselvyyttä.

(Luettu: 10. – 20.9.2020)