Cabaret-musikaalia voinee pitää genren tyyppiedustajana, ainakin se on hyvin tunnettu hittibiiseineen – ehkä jopa siinä määrin, että vailla yhteiskunnallista herkkyyttä sitä voisi luonnehtia iänikuiseksi (merkityksessä ”kyllästyttävästi toistuva”). Sen sisältö ja sanoma on kuitenkin valitettavasti iänikuinen (merkityksessä ”lakkaamaton, loputon”). Kun Cabaret’n päältä puhaltelee enimmät konfetit, se positioituu pahaa vastaan – natsismia, fasismia, etnonationalismia tai millä nimellä tämä erityinen peripaha kulloinkin ilmenee. Karmivaa kyllä, aiheen pitäminen esillä on mitä ajankohtaisinta juuri nyt. Turun kaupunginteatterin porukka ohjaaja-koreografi Jakob Höglundin johdolla kunnostautuu tässä mestarillisesti.

Cabaret’ssa on konseptimusikaalin hengessä useita tarinoita, joista keskeisimpiä ovat kaksi onnetonta romanssia: toinen Clifford Bradshaw’n, Berliiniin natsien valtaannousun alla muuttaneen amerikkalainen aloitteleva kirjailijan ja Sally Bowlesin, englantilaisen cabaret-esiintyjän välillä; toinen vuokraemäntä neiti Schneiderin ja juutalaisen hedelmäkauppiaan herra Schultzin välillä. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Bradshaw’n huoneeseen sekä etenkin Kit Kat Clubille, jossa Bowles esiintyy. Clubin seremoniamestari on tarinoiden kannalta merkityksetön mutta esityksen keskeisin hahmo liikkuen parrasvaloista varjoihin ja takaisin.

Cabaret. Kuvassa Anna Victoria Eriksson ja Miiko Toiviainen. Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatteri

Seremoniamestarin tulkitsee loistavasti Miiko Toiviainen: liike, laulu, gestiikka mitä mainiointa, Kit Kat Clubin häpeämättömän erootillisessa hengessä. Esityksessä korostuvat upeat laulajat, nimetä voisi erikseen kaikki solistit, mutta ehkä maltan ja mainitsen vain pari: Anna Victoria Eriksson Sally Bowlesina hallitsee instrumenttinsa dynaamisen ja tulkinnallisen sävyn vaihtelut upeasti ja Riitta Salmisen pakahduttavan intensiiviset soolot neiti Schneiderina jäivät värisemään tunne-elimistööni. ”Varsinaisen” orkesterin lisäksi ensembleen kuuluu joukko lavalla aktiivisemmin laulavia, soittavia ja tanssivia musikaaliosaajia, joiden keskinäinen yhteys ja yhteys yleisöön on virkistävän elävä. Liikkeen osalta on ehkä enemmän vaihtelua, positiivisesti mieleen jäivät jatkuvalla liikelaadultaan etenkin Soile Ojala ja Mikko Kauppila, joka loisti myös näyttävän fyysisellä gorillamorsian-tulkinnallaan.

Cabaret. Kuvassa Panu Kangas ja Mikko Kauppila. Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri

Skenografia (Sven Haraldssonin lavastus, Heidi Wikarin puvustus, Jarmo Eskon valot) on näyttävä ja hyvällä tavalla ylenpalttinen. Ääntä on käytetty monin paikoin oivaltavasti (Jussi Vahvaselkä kapellimestarina ja Eero Auvinen äänisuunnittelijana varmaankin pääsyyllisiä): esim. ennen varsinaista alkua on Stomp-henkistä matkalaukkujen koputtelua; jossain kohtaa ensemble naputtelee sormenpäillä kulisseja kuin kirjoituskonetta; ja Schneiderin & Schultzin raastavan erobiisin taustalla soitetaan juomalaseja (kuin viittauksena kristalliyöhön).

Yksi temaattisista kohokohdista Cabaret’ssa on itselleni aina ollut Sen huominen meille tuo -biisin (engl. nimi on temaattisesti osuvampi: Tomorrow Belongs to Me) kahden version kontrasti, jolla toivo huomisesta murskataan: nyt ekan esitti herkästi Toiviainen ensemblen liittyessä mukaan, kun taas väliajalle saatteli erityisen kylmäävä toinen versio, jossa porukka lauloi täysin keuhkoin hurjaa vauhtia pyörivällä näyttämöllä ringissä, kädet natsitervehdyksissä.

Cabaret. Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri

Cabaret’n alkuperäisesitys oli Broadwayllä 1966, musiikki Jon Kanderin ja libretto Joe Masteroffin käsialaa, lyriikat Fred Ebb. Sen taustalla on John van Druttenin näytelmä I am a Camera vuodelta 1951 ja näytelmänkin taustalla oleva  Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin vuodelta 1939 (ja oikeastaan myös Mr Norris Changes Trains vuodelta 1935). Näistä Isherwoodin kirjoista ja hiukan myös niiden suhteesta musikaaliin kirjoittelin jo erikseen vähän laajemmin, joten ei niistä tässä enemmälti. Kertauksena kuitenkin, että englantilainen Isherwood muutti Berliiniin 1929 pääasiassa siksi, koska koki sen olevan homomiehelle otollisempi ympäristö kuin tuon ajan Englanti. Isherwoodin em. kirjat perustuvat henkilöhahmoihin ja tapahtumiin, joihin hän törmäsi Berliinissä 1929-1933, mutta varsin vapaasti hahmoja ja tapahtumia muokaten. Vielä vapaammin niitä on edelleen muokattu näytelmään ja musikaaliin.

Isherwood kirjoitti kertojaminä- alter egonsa lähes aseksuaaliseksi, ehkä heteroksi, ainakaan ei homoksi. Musikaalissa Cliffordilla on taustallaan suhde Bobbyyn (joka ei kuulemma ole kuitenkaan Cliffordin tyyppiä – hauskaa sikäli, että Mikko Kauppilan Bobby olisi epäilemättä ollut Isherwoodin tyyppiä), mutta keskiöön nousee myrskyisä heterosuhde Sallyyn. Mielenkiintoisesti siis musikaalin tarina toisaalta kuorii romaanien häveliäisyyttä ja palaa osittain todellisen Isherwoodin syihin mennä Berliiniin (tosin heteronormatisoiden). Toisaalta tarinan emotionaalisen kliimaksin keskiössä on juuri näiden kahden ”turistin” kevyet parisuhdeongelmat, kun taas todelliset ongelmat – ja musikaalin temaatinen sisältö  – jäävät ”berliiniläisten” sivuosien ja musiikkiteatterillisten keinojen kannettaviksi.

Turun Cabaret onnistuu mainiosti tässä tasapainottelussa: pakollinen parisuhdehöttö ei vie terää teoksen temaattiselta kärjeltä.

(Koettu: 26.9.2020, Turun kaupunginteatteri)

PS. Varoitus: Jos et halua lukea nillitystä, lopeta tähän. Yleensä yritän välttää negatiivisuutta, mutta nyt en kykene, zori. Muutama kriittinen huomio käsiohjelmasta, joka muutoin on ansiokas ja näyttävä:

• Teoksen kontekstointi on käsiohjelmassa kehystetty historiaan, menneeseen, josta on tultu pitkästi eteenpäin vaikka ”matkaa on vielä jäljelläkin”. Jos näin hienosti olisi, jos natsismi ja fasismi olisivat vain historiaa, miksi Cabaret’sta tuotettaisiin jatkuvasti uusia produktioita? Tokko pelkän nostalgian vuoksi. Mutta näinhän ei ole. Cabaret on vainovalkea, muistutus, ettei pidä tuudittautua juuri tuollaiseen (käsiohjelman tarjoamaan) leppoisan pehmeään luulotteluun, että maailma etenee hyvään suuntaan jotenkin ihan itsestään. Fasismi elää ja voi hyvin, koko ajan paremmin, myös nykyaikana, myös Suomessa. Tunnettua truismia mukaillen: siihen, että paha voittaa, riittää, että hyvät vain leppoisan uneliaina katsovat vierestä. Tämä lienee Cabaret’n merkitys myös nykyajassa.
• Holokaustin merkityksestä puhutaan 6 miljoonan ihmisen ja juutalaisen kulttuurin hävittämisenä Euroopasta. Toki sanan yksi erityismerkitys on nimenomaan juutalaisten tuhoaminen toisen maailmansodan aikana, laajemmassa merkityksessä se ottaa huomioon  siinä ”ohessa” tuhotut noin 11 miljoonaa muutakin ihmiselämää – ehkä sekin maininnan arvoinen, tai vaikka kokonaisuhrimäärä, jos jotain numeroita haluttiin mainita?
• Itselleni oli yllätys, että Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin onkin ”rakkaustarina”, jonka ”estradina on kuumankostea Kit Kat Club”. Vastikään sen uudelleen lukeneena olen kovin eri mieltä (ks. esim. täältä). (Toki Isherwoodin ja Heinzin rakkaustarina tapahtui samoihin aikoihin kuin osa romaanin tapahtumista, mutta Isherwood nimenomaan pitää suhteensa pois romaanin sivuilta. Ja onhan siellä yhtenä juonteena mm. Peterin ja Oton suhde, mutta tokkopa käsiohjelma siihen viittaa.) Myöskään Kit Kat Clubia ei Isherwood näy tunteneen, se taitaa olla ihan musikaaliin keksitty paikka; se ei esiinny vielä myöskään näytelmäsovituksessa.
• Kit Kat Clubia kuvaillaan sanalla ”rappio”. Ehkä viaton sanavalinta, mutta tökkäisi ikävästi silmään, ”rappio” kun oli juuri etenkin natsien käyttämää propagandistista termistöä (yhteiskunnan ja kulttuurin rappio, rappiotaide, jne). – samaa, jolla fasismin kanssa flirttailevat poliittiset liikkeet nykyainakin mieluusti kuvaavat liberaalia moniarvoista yhteiskuntaa.