Keuhkot ja ilmasto lämpimämpinä

Teatterikesässä nähtiin Perttu Leinosen ohjaama Jyväskylän kaupunginteatterin tuotanto näytelmästä Keuhkot, samana Juha Jokelan suomennoksena, joka pyöri Kansallisteatterin Omapohjassa 2015 Jokelan ohjaamana.

Pohdiskelin näytelmää Kansallisteatterin tuotannon nähtyäni hiukan enemmälti, niinpä tässä vain muutama kommentti.

Macmillan on kirjannut näytelmäänsä tiukat ohjeet, joita noudattava ohjaaja luopuu suuresta osasta normaaleja työkalujaan, niinpä tuotantojen vertailu on rajallista (ja toki sinänsä tarpeetonta). Päällimmäinen tuntuma erosta oli kuitenkin läheisyys ja fyysisyys, joita Jyväskylän esityksessä tuntui leimaavan luontevuus ja lämpö. Radikaali rehellisyys oli toki tekstiin rakennettuna, mutta nyt en pannut erityisesti merkille sen erisuhtaisuutta hahmojen välillä – vähän jopa yllätyin, kun luin sitä koskevaa pohdintaani aiemmasta tekstistäni. Ehkä nyt Hegy Tuusvuoren ja Markus Virtasen esittämät nainen ja mies olivat emotionaalisesti tasavertaisempia, näyttelijäntyön tai ohjauksen myötä? Tai sitten vain katsoin eri tavalla. Joka tapauksessa hahmojen välisestä suhteesta tuli hiukan erilainen kokemus.

Keuhkot. Kuvassa Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Keuhkot. Kuvassa Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Eniten jäi kuitenkin pohdituttamaan maailman muutos teoksen teemojen kannalta. Macmillanin Lungs kantaesitettiin lähes 13 vuotta sitten, näin Jokelan ohjaaman version vajaat 9 vuotta sitten ja Leinosen version nyt. Perusdilemma, onko oikein tehdä lapsia tähän maailmaan, on toki edelleen validi. Maapallon lämpenemintä ja sen vaikutuksia ilmastonmuutokseen ei ole saatu hillittyä, päin vastoin, joten näytelmän ekologiset pohdinnat ovat entistä akuutimpia. Oikeastaan niiden käsittely tuntuu jopa vähän vanhentuneelta ainakin siinä mielessä, että pohdinta jää akateemisen tiedostavan ahdistuksen tasolle. Vastaava pohdinta voisi nyt olla paljon konkreettisempaa, kun laajan ekokatastrofin todennäköisyys on jo paljon lähempänä, osuen hyvinkin mahdollisesti jo lapsen elinaikaan, vaikka vanhemmat ehkä alta pois ehtisivätkin. Extinction rebellionin kaltaiset liikkeet ovat pyrkineet herättämään tietoisuutta ja tuomaan teoriaa lähemmäs käytäntöä, mutta perin ohuella menestyksellä.

Niinpä näytelmän perusopetus pätee edelleen: eettisen dilemman ratkaisussa oma halu saada nyt lapsi voittaa aina isommat, vasta tulevaisuudessa loimottavat uhat maapallon tulevaisuudesta ja elinkelpoisuudesta.

(Nähty: 8.8.2024, Tampereen työväenteatterin Kellariteatteri, Tampereen teatterikesä)

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.