Keuhko(t)

Kansallisteatterin Keuhkot on kiinnostava ja vaivaava: puhuttelevia teemoja, mielenkiintoinen teksti ja hieno toteutus. Koin sen viisi päivää sitten, mutten oikein vieläkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella, saati kirjoittaa – aina hyvän taidekokemuksen merkki!

Duncan Macmillanin tarinassa pölähdetään keskelle naisen ja miehen vaikeaa keskustelua lapsen hankkimisesta, aihe on ”vitun valtava”. Päätetään yrittää, epäonnistutaan, etäännytään, lähennytään, onnistutaan, vanhetaan. Kaikki tämä kahden ihmisen välillä puhuen, naisen ja miehen. Aikajana on eksponentiaalinen: alussa pysähtynyt, lopussa vuodet vilistävät – reilussa 1,5 tunnissa kaikkiaan muutama vuosikymmen.

Näytelmän suomentanut ja ohjannut Juha Jokela on pitäytynyt uskollisena Macmillanin alkuperäistekstille (Lungs, 2011), jossa kielletään mm. lavastus, tarpeisto, asunvaihdot – jopa valaistuksen ja äänimaailman käyttö merkitsemään ajan ja paikan muuttumista. Kohtaukset vaihtuvatkin lennosta, usein ilman taukoa kuten alkuperäistekstissäkin. Skarppina katsomossa, siis!

Ria Kataja ja Mikko Nousiainen (kuvaaja: Stefan Bremer)

Ria Kataja ja Mikko Nousiainen (kuvaaja: Stefan Bremer)

Teksti on erinomaisen luonnollista ja elävää, osin jopa inhonaturalistista; etenkin naisen puhe on katkonaista, keskeytyvää, intuitiivista, edetessään editoituvaa – kuin mielen sisäistä puhetta. Ihmisen tietoisuuteenhan punkee mielen syövereistä ylen aikaa kaikenlaisia yllykkeitä tehdä ja puhua mitä ”mitä sylki suuhun tuo”, mutta yleensä näiden sensuroimattomien ja ristiriitaistenkin mielen sisältöjen ja puheen välissä on tahdonalainen harkinta, filtteröinti esim. sen suhteen, ettei satuteta toista ihmistä tahattomasti. Naisen puhe sen sijaan tuntuu pidäkkeettömältä. Miehen puhe on paitsi vähäisempää myös harkitumman oloista vaikkakin luonnollisen huolittelematonta kuten puhuttu kieli on. Mies onkin naisen ”radikaalin rehellisen” puheen vastaanottaja, osaansa ilmeisen sopeutunut, koska haavoittuu viilloista vain harvakseltaan.

Miehen sanoja vapaasti lainaten nainen on kuin nälkäinen villieläin ja miehen rooliksi on jäänyt olla vahva, ankkuri. Aika vanhakantaiset sukupuoliroolit? Katsojalle ei naisesta muodostu välttämättä järin sympaattista kuvaa – miehen romahtaminen itkemään sen sijaan koskettaa. Onkohan kirjailija kaappimisogyyni? Vai katsoja? Vai onko näkökulma väärä, kenties ei pidäkään katsoa ulkopuolelta vaan lukea tämä naisen näkökulmasta kirjoitetuksi: hänen ajatuksensa, tunteensa, halunsa, pelkonsa, toiveensa ovat laajalti esillä, kun taas mies jää vähäulotteisemmaksi – vähän geneeriseksi ”mieslajityypin edustajaksi”, kuten nainen kuvaa lapsen isää kertoessaan omista äitiyskuvitelmistaan. Ainakin omassa katsoja- ja lukijakokemuksessani tämä tulkinta loksauttaisi asioita paremmin kohdalleen. (Sitä paitsi yhdellä keuhkollakin tulee toimeen.)

Entä sitten ne kertomuksen tason teemat? Ekologisuus on helpoimmasta päästä: miten suuri negatiivinen ekoteko lapsen tekeminen onkaan hillittömän hiilikuorman vuoksi: ”Kymmenen tuhatta tonnia hiilidioksidia. Painaa saman verran kun Eiffel-torni. Mä synnyttäisin Eiffel-tornin.” Vaan eipä hätää, istutaan metsiä! Onko ajattelevan ihmisen eettinen valinta olla tekemättä lapsia ylikansoitettuun nykymaailmaan kaikkien kauheuksien keskelle? Toisaalta siinä tapauksessa vain ei-ajattelevien geenit jatkavat voittokulkuaan, ”kanta kasvaa kuin rotilla”. Ehkä ”on olemassa jonkin verran ihmisiä, joiden ei pitäisi tehdä lapsia”, vaikka sen sanominen ääneen kuulostaakin miehestä fasistiselta. Lopulta kuitenkin näillekin ajatteleville ”hyville ihmisille” lapsi on irrationaalinen minäminä-ratkaisu: ”something I really want to do”. Pohdinta jääkin aika yleiselle tasolle ja isot kysymykset älylliseksi näpertelyksi; pariskunta viittaa niille kintaalla tekojen tason sovinnaisilla valinnoillaan.

Ria Kataja ja Mikko Nousiainen (kuvaaja: Stefan Bremer)

Ria Kataja ja Mikko Nousiainen (kuvaaja: Stefan Bremer)

Tekstin (Macmillan) ja henkilöohjauksen (Jokela) lisäksi esitys on paljaan näyttelijäntyön juhlaa: Ria Kataja naisena ja Mikko Nousiainen miehenä tekevät roolinsa herkän hienovireisesti: kokonaisia ja uskottavan rikkinäisiä, luonnollisia ihmisiä autenttisen oloisissa arjen tilanteissa. Tulkinnasta ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Peräti nautinnollista!

Vielä pitää mainita käsiohjelma, joka oli saatavana vain sähköisenä versiona, jonka saattoi napata Omapohjan lämpiön seinältä QR-koodin avulla tai appina. Veikeä ajatus, ja soisi yleistyvän – eihän metsiä, maailman keuhkoja, ole tarpeen typistää edes käsiohjelman vertaa. Käsiohjelmien keräilijänä kuitenkin esitän toiveen: myös ”lineaarinen” PDF-versio olisi mukava, sen kun saisi kätevämmin talteen.

(Koettu: 3.11.2015, Kansallisteatterin Omapohja)