Sopimus paholaisen kanssa on tuttu teema varsinkin kristillisperäisissä tarinaperinteissä, joista se on usein löytänyt tiensä taiteeseen: ihan viimeisen kuukaudenkin aikana olen nähnyt siitä variaatioita tuoreina produktioina, kuten Eesti Rahvusballettin Kratt ja Kansallisbalettimme Pieni merenneito. Myös Gounod’n Faust-oopperasta on viime vuosina tehty uusia produktioita monille lavoille. Ja uusi Star Wars -leffatrilogiakin on joulukuussa taas käynnistymässä!

Tarina Faustista – kyltymättömyydestä, tyytymättömyydestä tavanomaiseen ja valmiudesta maksaa äärimmäinen hinta kohtuuden ylittävästä suoritus- ja kokemustasosta – on ajaton ja siksi ajankohtainen. Teatteri Jurkan kauden pääteos on Faust – eli Mefistofeleen maaginen teatteri, Laura Jäntin on sovittama ja ohjaama puitteiltaan pieni mutta tehoiltaan suuri teos. Faustisen tarinan kehyksenä on löyhästi teatteri, jonka tirehtöörinä naruja nykii Mefistofeles.

Tapani Kalliomäki, Pia Andersson. Kuva: Stefan Bremer

Maailma on näyttämö, mutta kuka on ohjaaja; onko ihmisellä tahdonvaltaa, vai onko kaikki korkeammassa kädessä? Prologissa Mefistofeles lyö Jumalan kanssa vetoa Faustista ja painelee sitten tätä vikittelemään. Eikä aikaakaan, kun Faust jo solmii verellään sopimuksen saavuttaakseen maan päällä suuria, Mefistofeles apurinaan – iäisyytensä voi sitten viettää tämän palveluksessa. Kauppaan kuuluu, että Faustin pitää luopua rakkaudesta, mikä osoittautuu kiperäksi ehdoksi Faustin tavattua ihanaisen Gretchenin, jonka elämän hän lopulta turmelee. Kalliisti ostettu aika ei osoittaudukaan tyystin auvoiseksi, ja Mefistofeles uskoo jo voittaneensa vedon, mutta jääkin lopulta nuolemaan näppejään.

Jäntti on tuonut ”suuren aiheen pieneen tilaan”, Jurkkahan on ihan oikeasti huoneteatteri, jossa näytellään kirjaimellisesti kosketusetäisyydellä katsojista. Läheltä myös pääsee lähemmäs. Ilman kehittynyttä näyttämötekniikkaa ja maltillisen lavastuksen (Kati Lukka) ansiosta perusasiat eli näyttelijäntyö pääsee etualalle. Pia Andersson ja Tapani Kalliomäki piirtävät taidokkaasti kuvat herkän viattomasta Gretchenistä ja intohimoisesta mutta moraalisesti heikosta Faustista. Tiina Weckströmin intensiivinen Mefistofeles on peräti lumoavan mestarillinen! Olen Weckströmin maagisiin pauloihin langennut ennenkin, mm. Vincent Riverissä joitakin vuosia sitten haukoin henkeäni. ”Kaikki magia on mustaa” – miten lie Weckström kykynsä saanut…

Toinen typerryttävän lumoava juttu on teksti. Laura Jäntti oli merkitty sen sovittajaksi, ja lähdemateriaalissa on mainittu mm. Mannin Tohtori Faustus (1947), Goethen Faust (1808 & 1832, joka taas nojaa vahvasti 1500-luvun lopun teksteihin) ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (1966-1967). Bulgakovia tunnen huonosti, mutta ainakin Goetheltä Jäntin tekstissä on suoraa lainaa, ja suuri osa Mefistofeleen puheesta tuntuisikin olevan sieltä tai ainakin samaan henkeen soviteltua. Kielestä viehättyvissä korvissani teksti kuulostaa kutkuttavan suloiselta.

Tapani Kalliomäki, Tiina Weckström. Kuva: Stefan Bremer

Mutta entä näiden sulosäkeiden sisältö, onko se juuri nyt erityisen ajankohtainen? Elämmekö leimallisesti kyltymättömän ahneuden hinnalla-millä-hyvänsä-kulttuuria, jossa toisaalta yritysjohtajat nostavat miljoonien erorahoja ja toisaalta ammattiyhdistys pitää kiinni menneen maailman eduista (ja vallastaan eritoten)? Toisaalta Faustin tarinan painettujakin versioita on tiedossa ainakin renessanssiajalta, yksilöllisyyden nousun alkuajoilta lähtien. Kussakin ajassa lieneekin oma faustisuutensa: aina on itseensä tyytymättömiä ihmisiä, joiden halut ylittävät kyvyt. Keinojen loppuessa otetaan käyttöön konstit, jotka eivät kestä eettistä tarkastelua: noustaan ihmisyyden yläpuolelle, tai vajotaan sen alapuolelle, pahuuteen, jossa Mefistofelen sanoin ”etiikka ja estetiikka eivät sido”. Pahuus ja vapaa tahto käyvät käsi kädessä. Pahuus on valinta ja Voiman pimeä puoli perin viettelevä.

(Koettu: 28.10.2015 (ennakko), Teatteri Jurkka)