Elämyksellinen Pieni merenneito

Kansallisbaletin ja Kenneth Greven Pieni merenneito on herätellyt odotuksia siitä lähtien, kun lähes vuosi sitten tieto uuden teoksen tilaamisesta Greveltä ja säveltäjä Tuomas Kanteliselta julkistettiin. Syksyn mittaan pariin harjoituksiin kurkistaminen ei ainakaan vähentänyt kiinnostustani, ja ennakkotieto mm. 3D-projisoinneista ym. kutkutteli lisää: miten sellainen nyt voi baletissa toimia? Kovasti myöhään julkistettuja solistimiehityksiä en lopulta uskaltanut jäädä odottelemaan vaan otin lipun toiseen iltaan.

Pieni merenneito Koreografia - Kenneth Greve Musiikki - Tuomas Kantelinen Musiikinjohto - Robert Reimer / Mikhail Agrest Lavastus - takis Puvut - Erika Turunen Valaistus - Kalle Ropponen Projisointisuunnittelu - Jouka Valkama Naamiointi - Virpi Ketko Pieni merenneito - Eun-Ji Ha Prinssi - Ilja Bolotov Vierasmaalainen prinsessa - Salla Eerola H. C. Andersen - Teemu Tainio Noita - Rebecca King

Noita, kuvassa Lotta Myyrinmaa. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika

H. C. Andersenin Pieni merenneito -satu lienee tuttu kaikille: Merenneito ihastuu ihmisprinssiin ja päästäkseen tämän maailmaan tekee kaupan noidan kanssa ja luopuu äänestään saadakseen tilalle tanssitaitoiset jalat; prinssi viehättyy, mutta nai kuitenkin prinsessan. Voidakseen palata takaisin omaan maailmaansa merenneidon pitäisi surmata onnettomasti rakastamansa prinssi noidan tikarilla, mutta päättää kuolla itse. Greve on limittänyt mukaan Andersenin elämäntarinasta halun tulla tanssijaksi ilman tarvittavia edellytyksiä – niinpä noidan kanssa kauppoja tekemään lähtevät sekä merenneito että H. C. itse. Merenneito saa jalkansa ja hurmaa prinssin, joka vannoo rakkauttaan, mutta pettyy, kun äänetön merenneito ei tunnustakaan vastarakkautta. H. C:n taikajuoman kulauttaakin prinsessa, joka näin saa tanssin lahjan – sen sijaan H. C. juo viintä, jolla prinsessa juoman korvasi (käsiohjelman mukaan… Greve tosin aiemmin taisi puhui puolikkaasta pullosta vodkaa, joka on uskottampi versio, kun ottaa huomioon H. C:n kunnon tanssiaisissa). Prinssi ihastuu prinsessaan ja nai tämän. Häihin ilmaantunut noita yrittää murhata prinssin, mutta merenneito menee väliin, saa surmansa ja näin osoittaa rakkautensa prinssille ja elää ikuisesti ihmisten muistoissa.

Grevestä itsestään olisi tiettävästi voinut tulla golf-ammattilainen, mutta tulikin tanssija, koreografi ja baletinjohtaja – ja varsin pätevä tarinankertoja. On vaikeaa olla vertaamatta uutuutta muutaman vuoden takaiseen Lumikuningattareen, joka myös perustui Andersenin satuun: siinä oli ennakkoluulottomasti käyttetty runsaasti ulkotanssillisia teatterillisia elementtejä kuten kertojaa, projisointeja, erittäin näyttävää lavastusta ja puvustusta, jne. Pienessä merenneidossa sama jatkuu entistä rohkeammin: esitys ei enää pysy edes näyttämöllä vaan puskee sieltä ulos, katsomoon ulottuvan catwalkin ja 3D-projisointien keinoin.

Pieni merenneito Koreografia - Kenneth Greve Musiikki - Tuomas Kantelinen Musiikinjohto - Robert Reimer / Mikhail Agrest Lavastus - takis Puvut - Erika Turunen Valaistus - Kalle Ropponen Projisointisuunnittelu - Jouka Valkama Naamiointi - Virpi Ketko Pieni merenneito - Tiina Myllymäki Prinssi - Sergei Popov Vierasmaalainen prinsessa - Desislava Stoeva H. C. Andersen - Ville Mäki Noita- Terhi Räsänen

Merenalaiskohtaus. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Takisin lavastus on erittäin näyttävää, ja siinä hyödynnetään mm. nousevia lavaelementtejä kekseliäästi: esim. kun prinssi vajoaa veteen, hän jää makamaan lavan etuosaan, kun lavan takaosa, laituri, nousee ylös. Runsaiden lavastusten nopeita vaihtoja kesken näytöksen tehdään usein väliverhon suojassa tarinan jatkuessa verhon edessä. Erika Turusen puvut ovat hurmaavia kuten aina: mm. erilaiset öttiäiset mielikuvituksellisia, pienten ankanpoikien pesue peräti suloinen ja erityisesti meduusat upeita. Valaistus (Kalle Ropponen) loi dramatiikkaa. Projisoinneissa (Jouka Valkama) uutta oli 3D – ”taikalaseilla” päästiin näkemään parin lyhyehkön pätkän verran meren pohjaan ja noidan taikamaailmaan. Etenkin merenalaiset jutut haineen ja sympaattisine kilpikonnineen olivat oikein onnistuneita 3D:nä. Lasit eivät juurikaan haitanneet tanssin näkemistä, joskin välillä huomasin nostavani niitä otsalleni nähdäkseni jotain erityistä liikettä hiukan tarkemmin.

Maanpäällinen tanssi oli klassishenkisempää, kun taas merenpohjassa ja tarumaailmassa oltiin nykyaikaisempia ja liike omaan makuuni mielenkiintoisempaa: merenneidot ja muut merielävät, meren aallot, paholaiset – näiden liikettä olisi mieluusti katsonut enemmänkin. Toki mainenkin tanssi oli hienoa, varsinkin merenneidon (Eun-Ji Ha) ja prinssin (Ilja Bolotov) duetot olivat kauniita ja ilmeisen haastavankin näköisiä monenlaisine nostoineen ja kiemurteluineen; samoin mm. prinssin ja prinsessan (Salla Eerola) duetoissa oli nähtävää. Väkeä lavalla oli paljon: laskin yli 50 ammattitanssijaa, lisäksi lähes koko nuorisöryhmä, balettioppilaita ja olipa varttuneemmaksi hoviväeksi mobilisoitu mukaan lähes koko balettimestarikuntakin. Greve hallitsee niin näennäisen kaoottiset massakohtaukset kuin hyvin intiimit duetotkin – esimerkiksi kylpyhuonekohtaus oli pakahduttavan kaunis ja tunneintensiivinen.

Pieni merenneito Koreografia - Kenneth Greve Musiikki - Tuomas Kantelinen Musiikinjohto - Robert Reimer / Mikhail Agrest Lavastus - takis Puvut - Erika Turunen Valaistus - Kalle Ropponen Projisointisuunnittelu - Jouka Valkama Naamiointi - Virpi Ketko Pieni merenneito - Eun-Ji Ha Prinssi - Ilja Bolotov Vierasmaalainen prinsessa - Salla Eerola H. C. Andersen - Teemu Tainio Noita - Rebecca King

Kylpyhuonekohtauksessa Eun-Ji Ha ja Ilja Bolotov. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Teoksen kantaesitys oli toissapäivänä, ja ainakin pari kommentaattoria on jo ehättänyt arvelemaan, että merenneito hukkuu silmäkarkkiin tai keinojen runsauteen. Hyvä oletettu lukijani, ällös huoli: ei huku, hyvin ui! Toki, jos hakee vain tanssia, puhdasta liikettä, niin silloin mikä tahansa muu elementti, joka ei suoraan palvele liikettä, voi olla liikaa: alaston vartalo ja kova suora valo ilman musiikkia riittävät, eikö? On lähes sellaistakin tullut nähtyä, mutta onneksi harvakseltaan – nautin mieluummin kokonaisteoksesta, jossa eri taiteenalat yhdistyvät: tanssi, musiikki, lavastus, puvustus, valaistus, projisoinnit, jne. tuottavat yhdessä kuin emergentisti enemmän kuin osiensa summan. Omaa tarkkaavaisuuttaan voi myös kohdentaa: taisin missata jotain 3D-efektejä, kun seurasin tanssijoiden (meduusojen, meren aaltojen, paholaisten) liikettä, mutta so what – harvoinpa mistään teoksesta kertakatsomalla näkee kaiken, ja hyvä niin, onpa katsottavaa seuraavaksi kerraksi.

Jos haluaa nillittää, niin jotain voi koukulla kaivaa: Kertojan ääni ja yhtäaikainen musiikki jylisivät törmäyskurssilla parissa kohtaa lähinnä alkupuolella. Olioiden syöksyminen lavalle katsomon kautta tuli ainakin itselleni yllätyksenä, ja näytti siinä hötäkässä joltain muultakin eturivissä käsiohjelmat tai kakkulat sinkoutuvan pitkin lattiaa. Mutta vähät pienistä. Ainoa vakavamman kritiikin asia oli 3D-lasien jakelu, joka ei 2. illassa vielä ollut löytänyt uomaansa; oikean sisäänkäynnin puolelta olivat kakkulat loppuneet, ja väen piti itse ymmärtää lähteä noutamaan niitä lämpiön toisesta päästä – itse ainakin seilasin tovin eestaas hämmentyneenä. Mutta epäilemättä tästäkin on jo opittu ja homma on jatkossa premmin hanskassa.

Mielestäni kokonaisteos toimi upeasti yhteen – se ylitti omat kohtuuttoman suuret odotukseni ja tuotti taas kerran sellaisen mahtavan kokemuselämyksen, jollaisia olen oppinut tässä talossa odottamaan.

(Koettu: 24.10.2015)