Ravintola Töölönrannasta en olekaan ennen kirjoittanut, mikä on yllättävää: ruoka on aina ollut vähintään hyvää, usein erinomaistakin ja palvelu ystävällistä ja osaavaa. Useimmiten on kuitenkin tullut syötyä buffetteja (joista en yleensä kirjoita): brunsseja, joulupöytiä, vappulounaita tms. Ja aina tyytyväisenä. Nyt oli kerrankin vuorossa kolme ruokaljia à la carte -listalta, joten on aika kirjoittaa.

Ravintola on hienolla paikalla, isoista ikkunoista avautuu Töölönlahdelle näköalat, joita ilokseen ihastelee vuodenajasta riippumatta. Se on myös ihan Oopperan takana, joten varhainen illallinen lyhyen kaavan mukaan ennen esitystä onnistuu kätevästi duunipäivänkin jälkeen, kun siirtymiseen ei tuhraannu aikaa. Tänään oltiin menossa katsomaan Oopperan kummitusta.

Olin hiukan etuajassa, ja kun ulkona syksy jo esitteli sulojaan, maistui odotellessa kuuma juoma. Ehdotettu Xantélla terästetty omenamehupohjainen juoma kanelitankoineen osoittautui todella päteväksi glögiksi.

Alkuruokamenu oli vähän lyhyt, varmaan siksi, kun tarjolla oli myös joku buffet-vaihtoehto. Taidettiin kaikki valita hauska ”Kolme makua”. Söin myötäpäiävään alkaen kello kuudesta: Katkarapuja Skagen, siianmäti ja tilliemulsio olivat positiivinen yllätys, Skagen kun ei ole suursuosikkejani. Maukas leipä, sopivasti maustettu Skagen-mömmö, mäti ja tilli olivat oikein maukas yhdistelmä. Savusiikaterriini mummonkurkkuineen oli hennosti savuinen ja vahvasti kalainen herkku, jota piti pilkkoa pieniksi, jotta riittäisi useamman suupalan verran makusteltavaksi. Lopuksi vielä kermaisen paksu vahva suppilovahverokeitto, jossa reilunkokoinen pikkelöity suppis seassa lisämakua antamassa. Suositusjuoma kokonaisuudelle oli Prinz von Hessen Riesling (2014), joka varsinkin merenelävien kanssa oli oikein hyvä pari eikä vinkunut mennessään sopankaan kaverina.

Pääruoaksi valitsin lihakarjan flank steakin, juureksia ja béarnaisekastiketta. Juurekset, jotka viekkaasti oli pääosin jemmattu houkuttavan näköisen pääasian alle, olivat yllättävän maukkaita – varmaan jotenkin paahdettuja ja hunajaisia, ainakin hunajan maun avulla pupelsin jopa porkkananopat mielikseni. Myös palsternakkapyreessä oli vahva hyvä maku jabéarnaisessa juuri sopiva voin ja hapon balanssi. Annoksen tähti oli kuitenkin erinomainen kuvepaisti: juuri sopivan punaista, mureaa mutta purtavaa, kertakaikkisen herkullista, béarnaisella ja ilman. Kuve lienee vasta viime vuosina löytäynyt tiensä meille – eräskin opas vielä toteaa kupeesta vanhaan malliin: ”jos liha on hyvin raakakypsynyttä, se voidaan myös leikata vaatimattomiksi pihveiksi.” Eivät olleet vaatimattomia nämä. Vahvoille mauille sopi Poncho Criollo Malbec, täyteläinen ja suun valloittava argentiinalainen.

Riemukkaan tyylirikkoisesti nimetty crème brûlée ja jallulakkoja oli itsestään selvä valinta jälkiruokalistalta. Brûlée oli herkullinen ja pakolliset marjat maukkaita. Jallulakat tuottivat häivähtävän pettymyksen, koska jallua en mausta oikein löytänyt, mutta muuten erittäinkin hyvää ja erinomainen makupari brûléelle; lakan hapokkuus myös leikkeli brûléen kermaisuutta hienovaraisesti nousematta röyhkeästi pääosaan.

Vielä maistui pieni espresso, ja sen kanssa saatiin Fazerin suklaita. Viinakset (ja jälkiruokaviininkin) jätin tällä kertaa väliin, jotta olisi aistit skarpit ja avoimet ottamaan vastaan, mitä naapuritöllin Kummitus pian tarjoilisi…

Taas erittäin hyvät ruoat, juomat. Palvelu oli ystävällistä ja huomaavaista – näin ruokanörtin näklkulmasta toki ruokia ja viinejä voisi esitellä vähän monisanaisemmin, mutta hyvä näinkin. Ja vielä, meinasi unohtua: leipä, focaccia-henkinen, oli myös erittäin hyvää, napakkakuorista, kiinteänpehmeää ja maukasta.

(Käyty: 12.11.2015)