Andrew Lloyd Webberin säveltämä Oopperan kummitus (1986) perustuu ranskalaisen Gaston Leroux’n kauhuromaaniin Le Fantôme de l’Opéra (1910). Musikaalin ensi-ilta oli 9.10.1986 Lontoossa, jossa se edelleen menee, nyt jo siis 30. vuottaan. Myös Kansallisoopperan tuotanto – todellakin oma tuotanto, vaikkakin ilmeisesti Lontoon valvovan silmän alla – on huikean suosittu: jo ennen ensi-iltaa kaikki 70 000 lippua 53 esitykseen oli myyty. Tämä auttanee tavoitteissa nostaa talon täyttöastetta ja oman rahoituksen osuutta, joka nykyisellään keikkuu kai vain jossain viidesosan kieppeillä. Uusien yleisöjen etsiminen ja kassamagneettien ottaminen ohjelmistoon on tässä taloustilanteessa hyvää johtamista, kunhan toteutus on taiteellisesti korkeatasoista. Ja sitä tämä Kummitus on.

Musikaalin tarinan tapahtumapaikka on oopperatalo ja päähenkilöinä balettitanssija Christine, josta mystillinen Angel of Music on koulinut huippusopraanon – tämä ”enkeli” osoittautuu talon alla asustavaksi Phantomiksi, joka katsoo hallitsevansa koko taloa. Phantom on kietonut Christinen isällis-eroottiseen hallintaotteeseen; tätä pimeänsävyistä dynamiikkaa tulee horjuttamaan lapsuudenystävä ja oopperan tukija Raoul. Kolmiodraaman asetelma on valmis. Tarina tarjoaa yllykkeitä langeta psykologisointiin: koko rakkaudettoman elämänsä ajan sysityn ja lapsuudessa traumatisoidun Phantomin narsistinen omistushalu löytää oidipaalisesti otollisen vastinparin nuorella iällä orpoutuneesta Christinestä. Toisin kuin useinkin todellisuudessa, molemmat rikkinäiset ihmiset kuitenkin lopuksi ainakin jossain määrin vapautuvat lapsuuden vankiloistaan: Christine valitsee kypsemmälle pohjalle rakentuvan parisuhteen Raoulin kanssa, ja Phantom luopuu Christinesta minän jatkeenaan, tämän tuhoamisen sijaan.

Musikaalin oikeuksien omistajat valvovat brändiä tarkasti, mutta Kansallisooppera on saanut tehdä oman ohjauksen (Tiina Puumalainen), lavastuksen (Teppo Järvinen), puvustuksen (Marjaana Mutanen), valaistuksen (Timo Alhanen) jne. Hienoja ratkaisuja onkin kehitetty: Esim. Phantomin ja Christinen kulkeminen ooppertalon alapuolisissa syövereissä kohti Phantomin pesäpaikkaa on kekseliäs ja näyttävyydessään hyvinkin musiikin eli ”The Phantom of the Opera” -biisin tasoa. Samoin Phantomin man cave kymmenine kynttilöineen ja oudonvioletteine valaistuksineen on vaikuttava, ja hieno visualisointi ”Music of the Night” -biisiin. Kristallikruunun rämähdystä näyttämölle korvaa ansiokas pyrotekniikka. Kontrastina kolmiulotteiselle lavastukselle musikaalissa harjoitellut ja esitetyt muka-oopperat on ylöspantu kepoisemmin pahvilavastein.

Tavallisiin musikaaliproduktioihin verrattuna musiikin laatua takaavat oikeat oopperalaulajat solisteina sekä Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri. Pääkolmikosta Sofie Asplund (Christine) ja Tero Harjunniemi (Raoul) laulavat mallikkaasti – varsinkin ekan näytöksen lopun kattokohtauksen ”All I ask of you” on herkkä duetto, samoin Christinen soolo kuolleelle isälleen (”Wishing You Were Somehow Here Again”) hautausmaalla. Ville Rusanen Phantomina on kuitenkin selvästi illan tähti, upean laulun lisäksi elävästi eläytyvää tulkintaa: narsistisesta kontrollifriikistä sisäiseen kaltoinkohdeltuun pikkupoikaan, jonka ”silmissä on koko maailman suru” – ja aina ”Masquerade”-kohtauksen hulvattomaan alluusioon Darth Sidious -henkisine estetiikkoineen. Myös näyttäviä joukkokohtauksia löytyy, jo mainitun toisen näytöksen ”Masquaraden” lisäksi esim. ekan näytöksen ”Prima Donna”. Mukaan mahtuu myös hauskoja pienempiä roolisuorituksia, kuten Hanna-Leena Haapamäki diiva Carlottana ja Petri Pussila ”Il Muto” -oopperapastissin Don Attiliona. Teksti on alkukielinen eli englanniksi, tekstitys suomeksi ja ruotsiksi (joidenkin laulajien artikuloinnin kohdalla tekstitys tulikin tarpeeseen). 

Tanssin ystävää yleensä ja Kansallisbaletin fania erityisesti ilahdutti nähdä oikeita, talon omia tanssijoita teoksen balettirooleissa – vaikka Osku Heiskasen koreografia ei erityisen vaativaa tainnut ollutkaan (mikä lienee ihan oikein aika ja muutenkin konteksti huomioon ottaen), oli toki mukavaa katsoa kahdentoista ammattitanssijan liikettä.

Jos jotain kritiikkiä pitäisi puristaa, niin se liitynee vahvistettuun ääneen: liekö vika miksauksessa vai vain huonoissa paikoissa (oikean permannon etuosan reunassa.. mitäs hankin liput viime tipassa (tammikuussa)), mutta sinänsä vaikuttavan tömäkässä hevioopperabiisissä ”The Phantom of the Opera” Rusanen hädin tuskin kuului orkesterin yli – muissa biiseissä balanssi oli paljon parempi. Samoin joukkokohtauksissa kuorosta olisi voinut ottaa (miksata?) enemmän tehoa irti.

Mutta kaikin puolin viihdyttävä musikaalikokemus – ja hyvin taidokkaan toteutuksen ansiosta erittäinkin mainiosti Kansallisoopperan taiteelliseen antiin istuva teos.

(Nähty: 12.11.2015)