SEE | OBEY

Susanna Leinonen companyn uusin teos SEE | OBEY on kiehtova yhdistelmä elokuvaa, tekstiä, ääntä ja tanssia. Teoksen alaotsikosta ”tanssia elämän absurdismista” en oikein taida saada kiinni, mutta enpä ole alaotsikoista ennekään piitannut: niillä yritetään ohjata vastaanottoa ja tulkintaa, mille en ole altis: kun teos on annettu katsojille, se elää näiden mielissä omaa elämäänsä, kuin kotoa maailmalle lähtenyt lapsi. Teoksen nimikään ei avautunut: ehkä pystyviiva pitäisi nähdä logiikan operaattorina (”not and”) eli että näkeminen ja totteleminen/noudattaminen eivät voi toteutua yhtäaika, eli jos näet et tottele, jne… epäilemättä liian kaukaa haettua, joten vähät siitä!

Esitys alkaa elokuvalla, joka heijastetaan näytämöllä n. 120° kulmassa oleville kahdelle valkokankaalle. Välillä screenien tapahtumat liittyvät toisiinsa, joskus taas tuntuvat elävän omaa elämäänsä. On parisuhdekuviota, satunnaisen oloista ohikulkijaa, ja muuta – mutta sisällön sijaan tuntuu, että keskiössä on erittäin tarkkaan harkittu visuaalisuus ja liike: ihmisliikettäkin, mutta etenkin luonnonlakien materiaan tuottamaa liikettä, jokä näyttää hallitulta ja kiehtovan esteettiseltä hidastettuna: veden polkeminen lätäkössä, kahvin irtautuminen lentävästä kupista, Eero Vesterisen syöksy säpäleiksi rikkoutuvan lasin läpi, veden valuminen Pekka Louhion vartalolla, lekan iskeytyminen puutarhatonttuun ja mutta silmänhivelyä! Leffa on koko lailla Jouka Valkaman käsialaa (käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus, leikkaus). Suurnopeuskameralla saa hienoja efektejä aikaan, mutta niillä ei kikkailla vaan arjen ilmiöistä luodaan hienoa estetiikkaa huikean pysähdyttävällä tavalla.

Pian vasen screeni rämähtää alas ja muuttuu tanssimatoksi kolmelle naistanssijalle (Sanni Giordani, Misa Lommi, Natasha Lommi). Liikkeeseen limittyy Jukka Viikilän tekstiä ja Kasperi Laineen äänimaailma. Oikeaa screeniä hyödynnetään hetken ajan varjotanssiin, mutta pian sekin löytää itsensä tanssijoiden jalkojen alta. Leinosen liike on oudolla tavalla vangitsevaa: toisaalta suurta, toisaalta yksityiskohtaisesti artikuloitua; jatkuvasti virtaavaa ”kokovartaloliikettä” kierteineen ja hallittuine yksityiskohtineen. Tylsistyä ei ehdi missään vaiheessa.

Kuva: Heikki Tuuli

Kuva: Heikki Tuuli

Liikuvan kuvan, äänen ja tanssin lisäksi mielenkiintoinen elementti on teksti, jota sekä aluksi nähdään oikealla screenillä että etenkin kuullaan (nauhalla Laura Birn, Sanna-Kaisa Palo, Emmi Parviainen). Teksteissä puhutaa mm. lentopelosta ja muusta – en tiedä, onko teemoilla suuresti väliä. Tekstissä on paljon salahauskoja, vähän vinksahtaneita juttuja – tai sellaisia, jotka vähän vinksahtaneessa mielessäni herättävät hiljaista hilpeyttä: ”ei kukaan laita enää pommia salkkuun” (meneekö sekin muodin mukaan?), ”kaikki puhtaus on kuoleman kaipuuta” – ja riemukkaan harhainen ajatus, että jättäisi McDonaldsissa roskat pöytään protestina kapitalismia vastaan, tai että joku kokee olevansa sellainen henkilö, joka aina editoidaan pois (äitinsä olikin dramaturgi..) Tekstit hulahtavat ohi harmillisen sukkelaan, niillä herkuttelisi mieluusti pitempäänkin.

Liike ja äänimaailma toimivat hyvin yhteen, mutta helposti voi tulla olo, että leffa ja tekstit jäävät etäälle tanssista. Ehkä niitä sitoo yhteen jokin jemmattu merkityssisäältö – ehkä se ”elämän absurdismi”, jota teksteissä kieltämättä on, mutta jota poloinen en muista komponenteista osaa tislata ulos. En kuitenkaan kokenut niitä irrallisina, niissä on yhteensopivasti samanhenkinen – hmm – virtaavuus, plastisuus? – jonkinlainen dynamiikan laatu, joka sai aistihavainnot ja niiden herättämät mielikuvat kylpemään suloisesti mielen pintavesien yllättävissä akanvirroissa.

Ai niin, mielenkiintoinen taustajuttu: elokuvalle oli kerätty joukkorahoitusta netissä. Harmillisesti itse ainakin missasin koko mahdollisuuden. Jännä kokeilu kuitenkin, toivottavasti joku yrittää tätä vastakin – ja toivottavasti saa sille enemmän näkyvyyttä.

(Koettu: 15.11.2015, Stoa)