Synti tanssiteoksen teemana on mielenkiintoinen: synti on uskonnollinen käsite ja ahdasmielisin uskonnollisuus pitää tanssia ylipäätään syntinä – kerrotaanko siis synnin keinoin synnistä? Vaikka en uskonnottomana syntiin sen perusmerkityksessä uskokaan (jonain, joka lyö kiilaa ihmisen ja hänen jumalansa väliin), ovat toki kuolemansynnitkin kulttuurisesti tuttuja. Jos niiden ympäriltä riisuu uskonnollisen hapatuksen, tuntuu niiden perusajatus, että paljon pahaa juontuu juuri niistä, ihan järkevältä.

Eric Gauthier

Tero Saarinen Company toi Suomeen Gauthier Dance//Dance Company Theaterhaus Stuttgartin, jonka taiteellinen johtaja Eric Gauthier oli koonnut seitsemän nimekästä koreografia kuolemansyntien äärelle. The Seven Sins syntyi, kun kukin heistä sai teemakseen yhden seitsemästä synnistä ja ilmeisen vapaat kädet toteuttaa näkemyksensä ryhmän tanssijoille.

Sidi Larbi Cherkaouilla ahneus konkretisoituu rahanahneuteen: seteleitä näkyy rekvisiittana ja puvustuksen kuosissa. Liikkeen tasolla se näkyy mm. yhdeksän tanssijan pyrkimyksenä mennä eteenpäin toisten kehojen yli ryömien. Enemmän kuin liikkeeseen koreografi tuntuu kuitenkin luottavan runsaaseen tekstiin: mm. viittauksia Buddhaan on kosolti, kuten ajatus halusta kärsimyksen lähteenä: t-paita-sloganina ”want less, suffer less”.

Sidi Larbi Cherkaoui: Greed. Kuva: Jeanette Bak.

Laiskuus on Aszure Bartonin aiheena, esiintyjinä kaksi miestä löysissä vaatteissa. Alussa oman kehon läpsyttelyä, sitten liikettä työstetään varsin rauhallisesti ja melko matalaenergisesti, paljolti lattiatasossa, kuten teemaan sopii. Tanssijoiden liike on enemmänkin samaa kuin vastavuoroista. Loppukohtauksen saattaa voida tulkita verrattain tarmottomaksi itsensä hyväilyksi.

Aszure Barton: Sloth. Kuva: Jeanette Bak.

Marcos Moraun ylpeys on yksi suosikkejani. Viiden naisen samanlaiset siniset leningit ja lähes samanlaiset hiukset vaikuttavat univormuilta. Tiivis yhtenäinen ja epäorgaanisen oloinen liike, suurelta osin yhtenäisenä ryhmänä, tuo mieleen pakottavuuden ulkoisen voiman alla (vaikutelma, jota katosta laskeutunut kiinnitystanko vahvistaa). Ankara ja täsmällinen liike yllättävien valaistus- ja ääniefektien kera tekee teoksesta kiehtovan ja vangitsevan, vaikken ylpeyden teemaa osaakaan löytää – edes jälkikäteen käsiohjelman opastuksella.

Marcos Morau: Pride. Kuva: Jeanette Bak.

Ja perään heti toinen suosikki: Marco Goecken ylensyönti. Tässäkään en teemaa löydä esityksestä, mutta käsiohjelman teksti mm. päihderiippuvuudesta resonoi kokemuksen kanssa. Toki musiikkina soinut The Velvet Undergroundin Heroin (1967) antaa siitä myös vihjettä. Tummanharmaisiin housuihin kiiltävin ketjuin sonnustautuneen miehen ylävartalon, käsien ja vähän lantionkin liike on kulmikasta, sähäkkää ja ääriasentoihin pyrkivää. Perin omalakista kehon ja sen liikkeen estetiikkaa, mutta erinomaisen viehättävää ja lumoavaa.

Marco Goecke: Gluttony. Kuva: Jeanette Bak.

Hofesh Shechterin himossa 10 tanssijaa valkoisissaan seisoo ryhmänä paikoillaan; hitaissa liikkeissä korostuvat kädet. Hiipimisen kautta ja jytisevän äänimaailman myötä liikkeen ulottuvuus kasvaa ja voimistuu. Teema tulee selväksi viimeistään loppukohtauksessa, jota on vaikea tulkita muutoin kuin oraalisen aktion aikomukseksi – niin saman- kuin sekasukupuolisin parein.

Hofesh Shecher: Lust. Kuva: Jeanette Bak.

Sasha Waltz: Wrath. Kuva: Jeanette Bak.

Sasha Waltzin tulkinta vihasta näyttäytyy miehen ja naisen välisenä parisuhdeväkivaltana maustettuna toisteisella huutamisella, jalan polkemisella ja muulla ”eksternalisoivalla ongelmakäyttäytymisellä”. Ehkä parempi niin kuin jättää se muhimaan sisään? Osiossa on myös mielenkiintoisia ulkotanssillisia juttuja: alkupuolella pimeän ja valon vaihtelulla luodut pysäytyskuvat ja lopun kohtaus, jossa kahtden kaiuttimen pyörittämisellä luodaan jännää äänimaailmaa.

Viimeisenä kateus ja Sharon Eyal: Kolme naista valkoisissa kokotrikoissa. Paljon aaltoilevaa liikettä musiikkia mukaillen, juoksua, toisteisuutta puolivarpailla. Asu korostaa vartaloa ja sen liikettä. En tavoita kateutta, mutta liike on miellyttävää katsella.

Sharon Eyal: Envy. Kuva: Jeanette Bak.

Ennen esitystä Eric Gauthier piti johdattelupuheen, jossa kertoi ajatuksena olleen luoda yksi teos, ”cadavre exquis”, johon kukin koreografi tuo oman osuutensa. Tällainen vaikutelma ei kyllä välittynyt, vaan kokemus oli enemmänkin kuin seitsemän pienteoksen ilta (”septuple bill”) tai tanssigaala. Tämä ei toki tee illasta yhtään huonompaa, eiväthän tekijöiden intentiot muutoinkaan aina katsojaa tavoita. Oli teoksia yksi tai seitsemän, joka tapauksessa nautittavan upeaa tanssia koko ilta!

(Nähty: 10.10.2024, Tanssin talo)