Harvakseltaan osuu eteen esityksiä, jotka on pakko nähdä uudelleen, ei aina edes kerran vuoteen – mutta toissa viikolla peräti kaksi. Toisesta eri juttu vähän myöhemmin, mutta koronologisesti ensimmäisenä oli MimoArt Companyn Pipes & hoses Stoassa, osana sen 40-vuotisjuhlaohjelmaa. Heti kotimatkalla pikaratikassa ostin lipun seuraavan illan esitykseen.

MimoArt Companyn taiteelliset johtajat Mimosa Lindahl ja Arto-Oskar Reunanen tekevät omalakisia teoksia, jotka kaihtavat genremäärittelyjä ja rikkovat perinteiden rajoja. Toki kaikki seisomme jättiläisten harteilla, mutta toiset kurottelevat sieltä ihan omiin suuntiinsa. Olin hurmaantunut viisi vuotta sitten MimoArtin Body Notesista, jonka näin vielä kaksi kertaa uudelleen viime keväänä. Samoin Lindahlin PDC:lle konseptoima ja ohjaama Bonding viime vuonna oli innoittava kokemus. Odotukset olivat siis korkealla, mutta Pipes & hoses ponnisti yhäkin ylemmäs.

Vaikka uusi teos on täysin erilainen kuin edellä mainitut, yhteisiäkin piirteitä on, kuten omaperäinen fyysisyys, hienovaraiseen ilmaisuun perustuva lämmin kehollinen huumori ja näyttämötekniikan rajojen koetteleminen. Esityksiä voisi yrittää sovitella ainakin fyysisen teatterin, nykytanssin, nykysirkuksen, esitystaiteen tai performanssitaiteen raameihin. Paras kuitenkin unohtaa raamit – rikki menisivät.

Pipes & hoses. Kuvassa päälimmäisestä alimmaiseen Antti-Pekka Pudas, Hanna Kahrola, Silver Sepp, Lauri Lohi, Alina Sakko ja Matěs Petrák. Kuva: Kai Kuusisto.

Pipes & hoses sisältää sanomaakin (siitä kohta) tosin ilman varsinaista  narratiivia, mutta toki dramaturgia on. Esiintyjät valahtavat näyttämölle lötköputkista ja ovat aluksi vähän pöllämystyneen oloisia, uteliaita ympäristöstään samaan henkeen kuin Body Notesissa. Näyttämölle löträtään pian vettä, joka tekee siitä kivasti liukkaan. Yksi sivuliirtää lähes paljaalla pepulla pitkälle, muut seuraavat perässä – ja pian mennään hulvattomasti kokovartaloliukuja pitkin näyttämöä lapsekkaan riemuisasti. Pienen ”vahingon” myötä lava täyttyy vedellä, ja teos saa uuden vaihteen: alun näennäisen koheltava (mutta koreografioitu) leikki antaa tilaa kehon ja liikkeen aistikkaammalle ja hienovaraisemmalle estetiikalle sitä tukevine projisointeineen ja äänimaailmoineen. Sanomaa viestivän välikkeen jälkeinen huima visuaalinen finaali todellakin ansaitsee sanan ”spektaakkeli”.

Käsiohjelmassa nostetaan esiin yksilön valintojen ja toiminnan yhteys maailman ekologiseen tilaan ja luonnonvaroihin; mm. kunkin suomalaisen käyttämän veden määräksi per vuorokausi mainitaan 4000 litraa, piilovesi mukaan lukien. Kussakin esityksessä käytetään tästä puolet eli kaksi kuutiometriä. Tematiikkaa rummutetaan myös Michael Jacksonin Earth Songilla (1995) ja tekstimonologilla, jonka esittää söpön jääkarhun puvusta kuoriutuva virolaismuusikko Silver Sepp. Aiemmin olympiarenkaisiin päättyneiden vesileikkien musiikkina taisi nauhalta kuulua ainakin 1980-luvulta Van Halenia, Survioria ja Judas Priestiä. Ehkä osalle tekijöistä viattoman lapsuuden aikoja? Itselleni muistoja nuoruudesta (jolloin globaalit eksistentiaaliset pelot liittyivät saastumisen ohella ydinsodan ja sitä seuraavan ydintalven uhkaan). Tärkeät teemat jäävät ehkä vähän irrallisiksi, varsinkin puheosuus, joka tuntuu hakevan enemmän syyllisiä (”who fucked up the world?”) kuin ratkaisuja – ja syyllisiäkin lähinnä toisista, kuten inhimillistä on. Tätä tosin sopivasti loiventaa Seppin sympaattisen puolikielinen standup-juttelu.

Pipes & hoses. Kuvassa Silver Sepp. Kuva: Kai Kuusisto.

Puheen lisäksi Sepp vastaa teoksen livemusiikista, jossa painottuu veden avulla tuotetut äänet ja muut oudot soittopelit kuten jousella soitettavat naulat, jotka on hakattu karahkaan (tai siltä se värkki näyttää). Äänisuunnittelusta ylipäätään vastaa Lasse Turunen. Lavalla nähdään Seppin lisäksi (tanssi)taiteilijat Hanna Kahrola, Antti-Pekka Pudas ja Alina Sakko, liike- ym. taiteilija Lauri Lohi sekä tšekkiläinen näyttelijä, miimikko ja akrobaatti Mates Petrák.

Pipes & hoses. Kuvassa Matěs Petrák. Kuva: Kai Kuusisto.

Varsinkin alkupuolella Petrákilla on samanhenkisesti suloisen veikisteltyä komiikkaa kuin Body Notesissakin: vuotavaa vesisankoa, käteen jäävää vipua, irtoavaa venttiiliä, jne. Ja ne herttaiset vienot silmäykset katsomoon! Pienten eleiden lisäksi hänelle tuntuvat osuvan myös teoksen fyysisesti hurjimmat ja hätkähdyttävimmät kohtaukset kuten vesisäiliöltä putoaminen ja letkun kanssa painiminen sekä tyrskyävää vesivirtaa vastaan painiskelu. Huimaa menoa!

Pipes & hoses. Kuvassa Matěs Petrák. Kuva: Kai Kuusisto.

Mikko Lampisen projisoinnit syventävät teoksen fyysistä estetiikkaa: vesileikit saavat alustakseen virtaavan veden illuusion ja vartaloiden asetelma takanäyttämöllä paitsi heijastuu alas vedenpintaan myös monistuu live-projektiona takaseinälle; samoin keinoin voimistuu Alina Sakon sähäkkä soolo. Antti-Pekka Pudaksen verkkaisat liikkeet green sceeniä vasten projisoituina sumuun on mielettömän hieno efekti, kuin kolmiulotteinen heijastus! Sumu – taas yksi vesielementti – myös tuntuu raikkaana tuulahduksena katsomossa.

En tiedä, oliko vastuussa Lampisen projisoinnit vai Karel Šimekin valot vai sekäettäkä, mutta teoksen finaali on mykistävä: horisontaalisesti ja vertikaalisesti liikkuvia valotasoja, joita esiintyjät väliin myötäilevät, väliin rikkovat. Siitä olisi mielikseen nauttinut vieläkin pidempään.

Pipes & hoses on erinomaisen nautittava, yllättävä ja valtavan lumoava kudelma kehon ja liikkeen estetiikkaa, oivaltavaa äänitaidetta ja loistavaa visuaalisuutta!

(Koettu: 29. ja 30.10.2024, Stoa)

PS. Ilmeisesti maaliskuun 2025 lopulle on tulossa vielä lisäesityksiä!