Atte Kilpisen Kohtauksia punaisesta jumalasta (2024) teki viime vuonna vaikutuksen, niinpä hänen uusi Kreutzersonaattinsa herätti kovasti odotuksia. Teos on JoJo – Oulun tanssin keskuksen tuotantoa ja kantaesitettiin siellä viime kesänä, ja se on kiertänyt ainakin Tampereella, Turussa ja Lappeenrannassa. Itse koin sen reilu kuukausi sitten Helsingin Tanssin talossa (joo, näiden tekstieni kirjoittamista vaivaa taas hitaus…)

Kilpinen on saanut innoituista ja vaikutteita muista taiteista. Beethovenin Viulusonaatti numero 9 viululle ja pianolle (op. 47, 1803) on ilmeisesti teknisesti verrattain hankala ja melko pitkäkin. Se tunnetaan nimellä Kreutzer-sonaatti, Rodolphe Kreutzerin mukaan, jolle säveltäjä teoksen omisti mutta jonka mielestä se oli mahdoton soittaa.

Kreutzersonaatti. Kuvassa Heidi Salminen, Johan Pakkanen ja Atte Kilpinen. Kuva: Roosa Oksaharju.

Sonaatti on lainannut nimensä Leo Tolstoin pienoisromaanille (1888), jonka päähenkilö Pozdnyšev kuvailee musiikkia pelottavaksi välineeksi: kuulija unohtaa itsensä, tuntee jotain mitä ei itse asiassa tunne, ymmärtää jotain mitä ei ymmärrä ja voi tehdä jotain mitä ei voi. Etenkin sonaatin ensimmäisen osan kiivas presto järisyttää Pozdnyševin mieltä, kun hänen vaimonsa soittaa sitä pianolla kilpakosijalta tuntuvan viulisti Truhatševskin kanssa. Tolstoin teos on vankilasta vapautuneen Pozdnyševin tarinointia kanssamatkustajalle junassa, oikeastaan mouhotusta, hiukan moraali- ja yhteiskuntakritiikkiä liittyen naisten asemaan, mutta enimmäkseen verrattain perinteistä sovinismia ryyditettynä jopa melko modernilla incel-henkisellä misogynialla. Sairaalloisen mustasukkainen Pozdnyšev päätyykin lopulta surmaamaan vaimonsa – jonka nimeä tekstissä ei taideta edes mainita.

Kilpisen Kreutzersonaatissa on näyttämöllä hänen itsensä lisäksi Johan Pakkanen (joissakin esityksissä Frans Valkama) ja Heidi Salminen, kaikki mainioita Kansallisbaletin tanssijoita. Asetelmassa on vaikutteita Tolstoin kertomuksesta, mutta en osaa lukea siitä pienoisromaanin myrkyllistä negatiivisuutta, päin vastoin: Kilpisen ja Pakkasen (vrt. Pozdnyšev ja vaimo) duetoissa on toisen tukemista ja kantamista, nostoja, fyysistä lämpöä – ylipäätään niistä huokuu positiivinen keskinäinen suhde. Emotionaaliset jännitteet roihahtavat vasta, kun kärkitossuisen Salmisen (vrt. Truhatševsk) hahmo tulee mukaan ja Pakkasen hahmon kiinnostus jakautuu.

Kreutzersonaatti. Kuvassa Heidi Salminen ja Johan Pakkanen. Kuva: Roosa Oksaharju.

Skenografia on niukka: Tuomas Honkasen ja Jouka Valkaman suunnittelemat valot ja visuaalisuus jättävät näyttämön paljolti paljaaksi, mikä nostaa hienosti tanssin esiin. Toisaalta myös Pakkasen hahmon sisäistä ristiriitaa kuvataan oivaltavasti juuri valojen avulla. Musiikkina kuullaan ainakin Leoš Janáčekin Jousikvartettoa nro 1 (1923), joka sekin on saanut innoituksensa Tolstoin pienoisromaanista.

Kreutzersonaatti. Kuvassa Frans Valkama ja Atte Kilpinen. Kuva: Roosa Oksaharju.

Varsinkin Pakkasen ja Salmisen duetoissa nosteluineen ja pyörittelyineen on vahvasti klassisen baletin henkeä, mutta enimmäkseen ollaan nykytanssin alueella, jolla Kilpinen mielestäni juurikin erityisesti loistaa, niin tanssijana kuin koreografina. Esimerkiksi alun kuviot lippiksissä ja boksereissa ovat kiehtovaa katsottavaa, samoin mm. loppupuolen iloinen heräämissoolo. Liikkeessä on paljon omaperäistä koko vartalon ja varsinkin ylävartalon käyttöä, jota klassisen baletin säännöt eivät kahlitse. Teemaan sopien tunne-ilmaisu ja hahmojen väliset yhteydet tuntuvat vahvoilta ja eläviltä (eivätkä klassisen sublimoiduilta ja teennäisiltä). Tunnin mittainen esitys pitää katsojan tiukasti otteessaan!

Kilpisen valitsema kolmiodraaman asetelma vetää mainiosti mattoa alta Tolstoin tekstin toksisilta sukupuolinäkemyksiltä, ja muutenkin tanssiteos tuntuu pienoisromaania paljon valoisammalta tulkinnalta rakkaudesta ja ihmisten välisistä suhteista. Ketään ei taideta edes murhata, tosin lopulta sammuu lavan reunalla alusta asti sinnitellyt liekki (kauniissa 7-solmuisessa Festivossa nököttävästä kynttilästä).

(Koettu: 1.10.2025, Tanssin talo, Helsinki)