Susanna Leinosen kolmen teoksen ilta RAW valotti kaarta koreografin uran alusta ihan viime päiviin: ensimmäisenä nähty Ei kukaan, vain ystäväsi (2000) oli hänen esikoisteoksensa koreografina, välissä useamminkin nähty Suo tihkua vihreä tammi (2003) ja lopuksi uuden uutukainen, vain muutamaa päivää aiemmin kantaesitetty Pain Killer. Kahden ensimmäisen teoksen välissä Leinonen jutteli ajatuksistaan teoksista ja urastaan samalla, kun verhon takana tehtiin teknistä vaihtoa.

Ei kukaan, vain ystäväsi kantaesitettiin 23.3.2000 Kansallisoopperan Alminsalissa, Leinonen itse mukana näyttämöllä. Näin teoksen vasta nyt ensimmäistä kertaa, tanssijoina Katariina Luukas, Taru Pellinen ja Joanna Salmikannas. Teoksessa on näkvyissä jo selkeä irtiotto klassisesta baletista ja toisaalta myös Leinosen teoksille ominainen kurinalaisuus, joka toki on myös klassisen baletin vahva piirre. Välillä energinen liike on myös irtonaisempaa ja ajoittain reipastakin kontakia ottavaa, mutta silti vahvasti hallittua. Kiinnostavin liike tuntuu keskittyvän ylävartalon käyttöön sekä käsien, sormienkin, ja pään liikkeeseen – varsinkin duetto pöydän ääressä on kiehtovaa katseltavaa.

Ei kukaan, vain ystäväsi. Kuva: Mirkku Merimaa.

Suo tihkua vihreä tammi oli alun perin tilausteos Suomen kansallisbaletin kolmen teoksen iltaan, jossa se kantaesitettiin 31.10.2003. Itse näin sen ensimmäisen kerran Kansallisbaletissa noin vuotta myöhemmin osana toista, neljän teoksen iltaa. Kirjoittelin teoksesta hiukan pidemmästi, kun näin sen viimeksi Tanssin talossa kaksi vuotta sitten, joten nyt riittäköön näin lyhyemmin. Silloin sen esitti neljä miestä, nyt jälleen neljä naista (Rebekka Guðmundsdóttir, Katariina Luukas, Joanna Salmikannas ja Marie da Silva). On edelleen todettava, että teos on yhtä kiinnostava tanssijoiden sukupuolesta riippumatta ja se jaksaa viehättää, vaikka sen kokee uudelleen ja uudelleen.

Suo tihkua vihreä tammi. Kuva: Mirkku Merimaa.

Iltapäivän uusin teos Pain Killer on reilut parikymmentä vuotta tuoreempi kuin edelliset, ja siinä on paljon samoja piirteitä mutta myös kehityskulkuja Leinosen myöhemmästä tuotannosta. Teos alkaa mielenkiintoisen liukuvasti, kun salivalot ovat vielä päällä ja äänimaailma kuulostaa konsertin viritysääniltä. Liikkeen terävyys, täsmällisyys ja kurinanalaisuus ovat edelleen läsnä, ehkä jopa vahvemmin, mm. tuolikohtauksessa, jossa nopean liikkeen tarkka koordinaatio on hengästyttävän hienoa ihasteltavaa, tanssijoina Rebekka Guðmundsdóttir, Atte Kilpinen, Kasperi Kolehmainen, Katariina Luukas, Taru Pellinen ja Marie da Silva.

Pain Killer. Kuva: Mirkku Merimaa.

Olen kokenut Leinosen myöhemmässä tuotannossa siirtymistä – tai enemmänkin laajentumista – myös rujompaan estetiikkaan. ”Rujo” tosin on ehkä väärä sana, en tarkoita sillä rumaa tai (sanakirjamerkitystä) epämuodostunutta tai rampaa, vaan kehon ja liikkeen esittämistä tavalla, joka eroaa vahvasti perinteisestä tanssin estetiikasta eli sellaisen kauneuden tavoittelusta, jota leimaa mm. harmonia, kehon piirteiden konventionaalinen korostaminen ja liikeratojen luonnollinen plastisuus. ”Rujouden estetiikka” on usein mielenkiintoisempaa eikä yhtään vähemmän kiehtovaa.

Pain Killerissä tätä näen mm. alkupuolella Kolehmaisen käyttämässä punaisessa naamiossa ja epäluonnollisessa liikkeessä, samoin Kilpisen kouristelevassa maassa möyrivässa soolossa. Tanssijoiden välinen kontakti on sukupuolesta riippumatta usein ronskia, eräskin duetto tuntuu tarjoilevan jopa viitteitä väkivallasta. Myös teoksen monissa muissa kohdissa tulee mieleen dehumanisaatio, joka toimii instrumenttina paitsi tanssitaiteessa totutun kehollisuuden haastamiseen myös sen tarkastelemiseen. Kehollisuutta korostaa myös Sari Nuttusen unisex-puvustus, joka paljolti on ihonväristä herätellen mielikuvia alastomuudesta, jota jokuset punaiset aksentit korostavat.

Pain Killer. Kuva: Mirkku Merimaa.

Kasperi Laineen äänimaailma ja Teemu Nurmelinin valot enimmäkseen paljaalla näyttämöllä jäävät tällä kertaa hiukan taustalle huomion keskittyessä tiiviisti tanssijoihin. Ville Seppäsen projisoinnit näyttämön lattialla tuntuvat teokseen sopivasti rauhattomilta, mutta Erkko-salin eturivissä istuen niistä saa vain aavistuksen. Loppupuolen teksti kivusta taitaa olla sekä puheena että tekstinä.

Rauhattomuuden ja ”rujouden” estetiikan nautintoja yltäkylläisesti tarjoillut teos antaa myös mahdollisuuden rauhoittua: lopun pitkä duetto on seesteisempi ja palauttava sekä myös äänimaailmaltaan lempeämpi. Näyttämö autioituu hiljalleen – kuin unen viimeiset häivähdykset ennen heräämistä (tai todellisuuden varjot ennen nukahtamista).

(Koettu: 11.10.2025, Tanssin talon Erkko-sali)