Kansallisbaletin ja Javier Torresin uusi Giselle on ihan kelpo virvoitus vanhalle romanttiselle baletille ja mainio kontrasti periperinteisiin sovituksiin kuten Wienissä vastikään näkemääni tai Kansallisbaletin repertoaarin aiempaan.

Gisellen perusversion tarina tuli käytyä läpi tuossa Wienin esityksestä kertovassa jutussa. Torres on tuonut tarinan keskiajan Saksan seudun viininkorjuusta 1950-luvun eteläitalialaiseen kaupunkiin, jossa vietetään kirsikkajuhlaa. Giselle ja Ilario (vrt. Hilarion) työskentelevät Gisellen äidin Stellan (Bertha) kahvilassa. Rikkaan liikemiehen poika Alberto (Albrecht) teeskentelee tavallista kaupunkilaista ja vokottelee Giselleä, vaikka on jo lupautunut Batildelle (Bathilde), toisen rikkaan liikemiehen ”Il Ducan” (Kuurinmaan herttua) tyttärelle. Ilario paljastaa Alberton huijauksen, Giselle tajuaa petoksen ja menettää järkensä, mutta juoksee kuitenkin kohti Alberton syliä, jolloin mustasukkainen Ilario ampuu hänet Alberton aseella. Toisen näytöksen tarinassa on vähemmän sisältömuutoksia, tosin nyt wilit eivät ole kostonhimoisia vaan surun valtaamia eivätkä surmaa miehiä pakottamalla näitä tanssimaan kuoliaaksi vaan tartuttavat heihin surunsa, jota nämä joutuvat kärsimään loppuikänsä. Näin siis käy Ilariolle, mutta Alberto taas pelastuu Gisellen rakkauden ansiosta aamun koittaessa, kun wilien voima ehtyy.

Teoksen alku on mielenkiintoisesti konventioita rikkova: kapellimestari on jo pulpetissaan eikä häntä siis taputeta tavalliseen tapaan työpaikalleen, esirippu on auki ja näkyvissä alaston kylmästi valaistu näyttämö, jolla Martin Nudo ja Seo Yeun Kim kohtaavat lyhyesti treenivaatteissa. Tulee mieleen brechtiläinen vieraannuttaminen: ehkä meitä kannustetaan katsomaan teosta kriittisesti perinteisen tunnepohjaiseen illuusioon heittäytymisen sijaan (tai ainakin sen ohella). Torres on tarkastellut Giselleä kriittisesti, miksipä yleisön pitäisi päästä helpommalla?

Giselle. Kuva: Roosa Oksaharju.

Ensimmäinen näytös kirsikkajuhlineen on liikkeen ja visuaalisuuden runsaudensarvi: pitkässä ryhmäkohtauksessa joka puolella tapahtuu jotain katseltavaa, mm. Leonardo-hahmo (Atte Kilpinen) hypähtelee hauskasti edestakaisin kirsikkalaatikoiden yli. Ilarion (David Rathbun), Gisellen (Seo Yeun Kim) ja Alberton (Martin Nudo) soolot tuntuvat mielenkiintoisilta – raikkailta ja vauhdikkailta – vaikka ovatkin liikemateriaaleiltaan hyvin klassisia. Erityisen hauska ja sympaattinen on ”vanhusten” kohtaus (olivatkohan Nidia (Tiina Myllymäki), Teodoro (Samuli Poutanen) ja Ottavio (Nikolas Koskivirta). Aivan, Torresin Gisellen osajakolistassa on tavallista Giselleä paljon pidempi listaus nimettyjä roolihahmoja.

Giselle. Kuvassa David Rathbun. Kuva: Roosa Oksaharju.

Toisen näytöksen lavastus (Annukka Pykäläinen) herättää mielenkiintoa: ensimmäisen näytöksen kulissit näyttäisivät nostetun pari metriä ylös (iso kivenlohkare tosin oudosti vielä suhteessa ylemmäs), eli ollaan ikään kuin maan alla? Ehkä tätä ei pidä liikaa pohtia, tunnelma kun kuitenkin on sopivasti synkeän hämärä. Wilien valkeaa balettia eli haamujen hipsuttelua ja kärkitossuissa kopsuttelua on pitkästi, tätä ei Torres liene tohtinut uudistaa siinä määrin kuin ensimmäistä näytöstä. Onneksi soolot piristävät (varsinkin loistavan Rathbunin soolo wilien jahtaamana Ilariona) Lopuksi vielä Gisellen ja Alberton erittäin kaunis mutta pitkä ja unettavan konventionaalinen duetto.

Giselle. Kuvassa Martin Nudo ja Seo Yeun Kim. Kuva: Roosa Oksaharju.

Käsiohjelman mukaan kapellimestari Gavin Sutherlandin musiikin sovituksessa on pyritty selvittelemään ja palaamaan mahdollisimman lähelle alkuperäistä Adolphe Adamin sävellystä, tosin myös Burgmüller ja Minkus ovat edelleen kreditoitujen listalla. Sutherlandin lisäyksiä orkestrointiin lienevät ainakin lyömäsoittajien erikoiset instrumentit: dramaattisimmassa kohdassa kuullaan ainakin waterphonea, jota Adolphen aikaan ei vielä ollut keksittykään, sekä sormella soitettavia vesilaseja, joilla muusikot hauskasti skoolaavat lopuksi (jep, istuin, kuten yleensä, eturivissä).

Torres sanoo halunneensa nykyaikaistaa tarinaa, mm. tehdä Gisellestä aktiivisemman toimijan. En ole varma, miten vahvasti tämä näkökulma tulee esiin, mutta ainakin kolmiodraaman dynamiikka on tyystin erilainen, ja sen myötä myös tarinan ”opetus” tai ”moraali” myös mielenkiintoisella tavalla muuttunut. Alkuperäisessä tarinassa Giselle valitsee kahden kosijan, kunnon perusmiehen Hilarionin ja petollisen lieron Albrechtin, välillä ”väärin”, mikä johtaa traagisiin tapahtumiin. Jos päätä pahkaa rakastumista (ihastumista?) ylipäätään voi kuvata valinnaksi. Torresin Gisellellä on huonommat kortit: valinta on petollisen lieron Albertin ja incel-henkisen, sairaalloisen mustasukkaisen Ilarion välillä. Alkuperäistä synkempi mutta ehkä (inho)realistisempi kuva maailmasta. Jos Torres onkin voimaannuttanut Giselleä, ovat samalla vaihtoehdot huonontuneet ja Gisellen ”syyllisyys” ”väärän” valinnan vuoksi laimentunut. Alun perin Hilarion on tarinan pahis, mutta Torresilla hänenkin syyllisyytensä lieventyy, kun se jakautuu kahden miehen harteille.

Giselle. Kuvassa etualalla David Rathbun, Seo Yeun Kim ja Martin Nudo. Kuva: Roosa Oksaharju.

Alkuperäisen tarinan wilit ovat aktiivisia tappajia, joiden kostonhimoinen miesviha kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin kaksilahkeisiin, niinpä Hilarionkin saa palkkansa, vaikkei sitä ansaitse. Torresin wilit tuntuvat enemmän ressukoilta, jotka ovat jääneet jumiin suruunsa ja kykenevät vain tartuttamaan sen miehiin. Ilario saa ansaitsemansa rangaistuksen – Torres siis korjaa alkuperäisen tarinan Hilarionin kokeman epäoikeudenmukaisuuden tekemällä Ilariosta syyllisen eli oikeuttamalla rangaistuksen. Molemmissa versioissa pääpahis Albrecht/Alberto kuitenkin pääsee kuin koira veräjästä, Gisellen hupsun rakkauden ansiosta.

Giselle. Kuva: Roosa Oksaharju.

Kaikkiaan Torresin Giselle tuntuu paljon raikkaammalta, mielenkiintoisemmalta ja riemukkaammaltakin kuin pölyttyneempien versioiden, vaikka tarina lopulta kääntyykin alkuperäistä vielä synkemmäksi. Varsinkin ensimmäisen näytöksen uudistaminen on erityisen ansiokas sankarteko – omaan makuuni perinteisimmät klassisen baletin teokset ovat yleensä pölyttyneen tylsiä, mutta tätä katsoin ihan mielelläni, klassisesta liikekielestä huolimatta. Toinen näytös olisi ansainnut samankaltaisen uudistamisen, mutta hyvä, että edes puolet tuli paremmaksi!

(Nähty: 18.10.2025, Suomen kansallisbaletti, Helsinki)