Kansallisbaletin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas on säilyttänyt suosionsa jo yli 20 vuotta. Toer van Schayk and Wayne Eagling loivat baletin alun perin Hollannin kansallisbaletille vuonna 1996. Hiukan paikallisiin oloihin mukautettua Suomen kansallisbaletin sovitusta on esitetty vuodesta 2002 lähtien yli 200 kertaa – ja tänäkin vuonna täysille katsomoille. Itse näin sen ensimmäisen kerran 2007, ja nyt taisi olla noin neljäs kerta. Viimeksi kirjoittelin produktion 130. esityksestä vuonna 2014, ehkä nyt voisi taas jotain naputella.

Laskeskelin, että olen livenä nähnyt kuusi tähän Tšaikovskin tuttuun ja tunnelmalliseen musiikkiin tehtyä tanssiproduktiota ja niistä toistakymmentä esitystä – ja muutama striimaus vielä päälle. Outoa sikäli, että jokin niissä jaksaa viehättää, vaikka lähes kaikki ovat liikekieleltään varsin klassisia.

Tšaikovskin musiikki on tietysti upeaa, ja näinä muutamana viikkona, kun olen tätä ”Pähkis-sarjaani” aina välillä ehtinyt kirjoitella (tämän tekstin lisäksi juttu taustatarinasta  ja Pori Dance Companyn suloisesta uudisversiosta) monet biiseistä ovat soineet korvamatoina päässäni ja joskus kaduillakin hyräillen/vihellellen (pahoittelut kanssakulkijoille!) Musiikin lisäksi tarinan hämmentävyys on ehkä yksi syy, miksi tätä jaksaa katsoa monta kertaa uudelleen, siitä myöhemmin vähän lisää.

Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas. Etualalla Shunsuke Arimizu. Kuva: Roosa Oksaharju.

Kansallisbaletin produktiossa viehättää myös visuaalisuus (lavastus ja puvustus ovat myös van Schaykin käsialaa) – alun luistelu on hauska oivallus, Rautasten perheen juhlasali on lämpimän jouluinen (olematta ylettömän yltäkylläinen kuten vaikkapa Royal Balletin Peter Wrightin produktiossa), hurjat hiiret ovat söpöjä, taistelukohtaukset näyttäviä, valkoinen lumihiutalekohtaus lapsikuoroineen perin kaunis ja karakteritanssit puvustuksineen hienoja. Vaikka klassinen liikekieli ei sellaisenaan niinkään puhuttele, se on kuitenkin erinomaisen taitavasti tanssittua, kuten Kansallisbaletissa aina, mikä on nautinnollista katsottavaa sekin.

Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas. Kuva: Roosa Oksaharju.

Mutta siitä tarinasta. Monissa versioissa Pähkinänsärkijän ja Prinssin identiteetit ovat hämmentävällä tavalla jakautuneet ja eri tanssijoiden esittämiä, niin tässäkin. Toki näin saadaan kolme hienoa miestanssijaa lavalle, nyt taidokkaat ja voimakkaat Alfio Drago (Pähkinänsärkijä), Michal Krčmář (veljenpoika/Prinssi) ja Shunsuke Arimizu (Hiirikuningas). Hiukan jännitti jalkaleikkauksesta toipuvan Krčmářin puolesta, mutta ilmeisen turhaan. Joissakin produktioissa naispääosahahmokin on jakautunut, tässä Klaara – valloittava Yuka Masumoto – sentään säilyy yhtenä, niin Pähkinänsärkijän kanssa seikkaillessaan kuin prinssin kanssa lopun grand pas de deux’ssa. Tukeutuminen Klaaran uneen on kätevä kerronnallinen instrumentti, unelta kun ei voi vaatia kovin kummoista johdonmukaisuutta – niinpä Klaaran heilastelu kahden eri miestanssijan kanssa menee lähes täydestä, samoin karakteritanssit ja muut loppupuolen kohtaukset soljahtavat sujuvasti unen logiikkaan (vaikka 2014 taisin pitääkin niitä päälleliimatun oloisina).

Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas. Kuva: Sakari Viika.

Välillä on tullut harmiteltua, että monissa produktioissa tarinan kontekstointi tuntuu hämärältä, niinpä kirjoittelin E. T. A. Hoffmanin sadusta tiivistetyn taustatekstin omaksi referenssikseni. Kansallisbaletin versiossa päällimmäisenä erona on tietysti aika ja paikka: Rautasen perheen jouluaatto 1810 tapahtuu Porvoossa. Drosselmeierin veljenpoika tulee setänsä kanssa juhliin ja Pähkinänsärkijä on nukke, ovat siis jo alun alkaen erilliset hahmot. Lapset Marie ja Fritz ovat Klaara ja Pekka. Drosselmeier kertoo projektorin (taikalyhdyn) kuvilla taustatarinaa mutkia suoristellen: prinsessa oli kieltäytynyt menemästä naimisiin Hiirikuninkaan kanssa, koska oli jo kihloissa Prinssin kanssa; miehet taistelivat ja Hiirikuningas taikoi prinssin Pähkinänsärkijä-nukeksi. Pääosa tarinasta kehystyy alkuperäistä selvemmin Klaaran uneksi, jossa Drosselmeier taikoo Pähkinänsärkijän Prinssiksi, joka on kovasti veljenpojan näköinen. Lopullisesti Pähkinänsärkijä muuttuu Prinssiksi surmattuaan Hiirikuninkaan toisen näytöksen 11. kohtauksessa eikä Pähkinänsärkijän esittäjää sen koommin nähdä ennen loppuaplodeja. Toisen näytöksen mielikuvitukselliset tapahtumat sijoittuvat taikalyhdyn sisään. Lopussa Klaara ja veljenpoika/Prinssi eivät näytä saavan toisiaan.

Paljon siis yhteistä Hoffmannin sadun kanssa, mutta paljon myös poikkeamia – niin kuin kaikissa Pähkinänsärkijöissä, jotka ovat tietenkin koreografi-ohjaajien teoksia eivätkä alkuperäisen sadun kuvituksia.

Hauska juttu oli, että osuimme katsomaan esityksen, jonka johti nuori suomalais-amerikkalainen kapellimestari Aku Sorensen, jolle tämä oli, jos ymmärsin oikein, vasta uran toinen esiintyminen Tšaikovskin Pähkinänsärkijän puikoissa – muistan jostain lukeneeni hänen kuvailleen tätä ”lapsuuden unelmakappaleeksi”.

(Nähty: 5.12.2025, Suomen kansallisbaletti)

PS. Tallenne  on nähtävissä Stage24-palvelussa 18.3.2026 asti (maksullinen).