Vasta reilu kuukausi sitten kävin ensimmäisen kerran Wienin valtionoopperan baletissa ja näin siellä hyvin perinteisen Gisellen. Se on vanha baletti mutta elää ja voi hyvin: Wienin lisäksi tällä kaudella sitä esitetään eri versioina monissa eurooppalaisissa taloissa; omalla tutkaruudullani ainakin oma kansallisbalettimme sekä Royal Ballet Lontoossa. Vaikka klassinen (tai romanttinen) baletti perinteisessä muodossaan ei sinänsä kovin hyvin vastaa esteettisiä mieltymyksiäni, ei Gisellestä näköjään pääse eroon, joten ehkä tällä kertaa on syytä kirjoitella siitä vähän pidemmästi – semminkin, kun kaksi aikaisempaa tekstiäni ovat olleet ehkä hiukan fiilispohjaisempia (ks. Dada Masilon sievistelemätön Giselle ja Perin perinteinen Giselle).

Alkuperäiseltä nimeltään Giselle, ou les Wilis (suom. Giselle, tai wilit) kantaesitettiin Pariisin oopperassa 1841 – Bournonvillen vuoden 1836 La Sylphide -version ohella kaiketi romantiikan tyylisuunnan tunnetuin baletti, jota  yhä esitetään. Théophile Gautierin ja Jules-Henri Vernoy de Saint-Georgesin libretossa yhdistyvätkin romantiikan keskeiset ideaalit eli paikallisuus ja yliluonnollisuus. Adolphe Adam sävelsi musiikin, johon Friedrich Burgmüllerin tekemä lisäys on edelleen paljolti käytössä. Alkuperäiset koreografit olivat Jean Coralli ja Jules Perrot, mutta heidän versionsa ei ole säilynyt, niinpä nykyiset perinteiset versiot pohjaavat Marius Petipan Pietarissa tekemään sovitukseen 1800-luvun lopulta. Petipa päivitti teosta tekniikan kehittymisen myötä, olivathan etenkin sekä kärkitossut että niillä tanssiminen ehtinyt muutamissa vuosikymmenissä kehittyä huimasti.

Giselle. Kuvassa Laura Fernandez Gromova ja António Casalinho. Kuva: Ashley Taylor.

Keskiajan Reininmaalle sijoittuva tarina on aavistuksen kiinnostavampi kuin monen muun klassisen baletin. Sleesian herttua Albrecht on naamioitunut maalaispojaksi ja vokottelee maalaistyttö Giselleä – nuoret rakastuvat. Riistanhoitaja Hilarion on mustasukkainen; hänkin kun on havittellut neitoa. Giselle kutsuu viininviljelijöitä tanssimaan. Yksinhuoltajaäiti Berthe varoittelee wilien kohtalosta: ennen häitään petetty ja sydän murtuneena kuollut nuori nainen voi jäädä öisin tanssivaksi rauhattomaksi hengeksi, mutta Giselle viis välittää. Kuurinmaan herttua tulee Bathilde-tyttärensä kera piipahtamaan Gisellen kotiin – tuttu paikka miehelle, heilastelihan hän aikoinaan Berthen kanssa, ja Giselle syntyi; mutta se on salaisuus. Väen juhliessa runsasta satoa Hilarion paljastaa Albrechtin juonen. Bathilden ihmetellessä, mitä peliä Albrecht pitää maalaistytön kanssa, tämä sanoo vain vähän huvitelleensa. Giselle ymmärtää tuleensa huijatuksi ja tanssii järkensä menettäneenä, kunnes heikko sydän pettää.

Giselle. Kuvassa António Casalinho, Laura Fernandez Gromova ja Ioanna Avraam. Kuva: Ashley Taylor.

Toinen näytös tapahtuu yöllä metsässä: Hilarion saapuu suremaan Gisellen haudalle. Virvatulet välähtävät, ja Hilarion pakenee kauhuissaan. Myrtha, wilien kuningatar, saapuu ja kutsuu wilit haudoistaan, lopulta myös Gisellen. Wilit saavat Hilarionin kiinni ja pakottavat hänet tanssimaan kunnes kuolee. Myös Albrecht on tullut suremaan Gisellen haudalle, ja wilit käyvät hänenkin kimppuunsa. Anteeksi antanut Giselle rukoilee Myrthalta armoa Albrechtille, mutta turhaan. Mies pakotetaan tanssimaan, mutta kun aamu koittaa, wilien taikavoima hupenee ja Gisellen rakkauden vahvistama Albrecht pelastuu juuri ennen kuin hänen voimansa ehtyvät.

Wienin Gisellen libretto on kreditoitu Gautierin ja Vernoy de Saint-Georgesin nimiin ”Heinrich Heinen mukaan”. Wilien tarina onkin perua Heinelta (De l’Allemagne (1833-) ja ensimmäisen näytöksen innoittajana on tiettävästi ollut Victor Hugon runo Fantômes (1829), jossa nuori nainen tanssiessaan kuolee äitinsä syliin.

Koreografiksi on merkitty Elena Tschernischova ”Jean Corallin, Jules Perrotin ja Marius Petipan mukaan”. Se on kantaesitetty 1993 ja on siitä lähtien ollut Wienin valtionoopperan baletin repertuaarissa – nyt näkemäni esitys oli jo numero 99. Tschernischovan pyrkimyksenä on kertomansa mukaan ollut entisöidä koreografia ja vain korjailla kadonneita elementtejä alkuperäinen tyyli säilyttäen. Hilarionin roolia hän kertoo kuitenkin kasvattaneensa 2. näytöksessä, ja maalais- pas de deux on tuplattu neljälle tanssijalle.

Ensimmäinen näytös on varsin perinteistä klassista balettia, varsinkin Gisellen (Laura Fernandez Gromova) ja Albrechtin (António Casalinho) duetoissa, samoin Hilarionin (Alessandro Cavallo) liikkeessä. Oikein kaunista ja erinomaisen taitavasti tanssittua, mutta totutun tuttuudessaan ei omaan makuuni herätä erityistä mielenkiintoa. Jopa vanhojen balettien pölyttynyttä miimiä on paljon. Verrattain minimalistinen skenografia ei revittele: lavasteet ja puvustus ovat Tschernischovan version mukaisesti lähes pelkästään valkoisen, mustan ja ruskean sävyissä.

Giselle. Kuvassa nostettuna Laura Fernandez Gromova. Kuva: Ashley Taylor.

Vaikka toisessakin näytöksessä liikekieli on yhtä klassista, mielenkiintoa nostaa tarinan sukupuoliroolit, joissa perinteinen patriarkaalinen malli on osin kääntynyt: wilit ovat ohjaimissa ja miehet reagoivat altavastaajina. Ja tokihan ”valkoinen baletti” 26 harsohameisiin pukeutuneen naisen voimin ajoittain aggressiivisenkin määrätietoisesti tanssien on vaikuttava näky. Samoin Hilarionin ja Albrechtin soolot kuoleman kielissä ovat näyttäviä.

Giselle. Kuvassa etualalla Phoebe Liggins. Kuva: Ashley Taylor.

Jos tämä oli itselleni ensimmäinen kerta talossa, en ollut ainoa ensikertalainen: kausi on uuden baletinjohtaja Alessandra Ferrin ensimmäinen, ja hän oli halunnut avata sen nimenomaan tällä Gisellellä. Myös keskeisimmät kolme solistia tekivät näkemässäni esityksessä debyyttinsä talossa: Gromoval ja Casalinho uusina ensitanssijoina ja Cavallo demisolistina. Varsinkin paljon palkintoja ansainnutta, vasta 22-vuotiasta portugalilaista Casalinhoa on paljon hehkutettu ja nimetty mm. Dance Europe -lehden vuoden tanssijaksi 2024. Eikä suotta: erittäin puhtaasti ja kauniisti hän tanssiikin ja etenkin tunnetulkinta on puhuttelevan verevää.

Gisellen keskeisiä teemoja on romantiikan ajan balettiin sopivasti ehdoton ja pyyteetön rakkaus, joka kestää niin petoksen kuin kuolemankin. Realistisempana trooppina on väärä valinta ja sen seuraukset: Gisellelle on tarjolla kaksi miestä: kunnollinen, tuttu ja turvallinen maalaispoika Hilarion sekä uusi ja erilainen, säihkyvä mutta petollinen Albrecht, jonka hän tietenkin valitsee. Ja huonostihan siinä sitten kaikille käy. Joskus Hilarion on roolitettu vanhemmalle tanssijalle, millä on osaltaan ohjattu ymmärtämään sitä, että Giselle valitsee ikäisensä – nyt Wienissä, niin kuin kai nykyisin useinkin, molempia miesrooleja tanssivat salskeat nuorukaiset, mikä ehkä korostaa Gisellen toimijuutta (väärän) valinnan tekijänä.

(Nähty: 23.9.2025, Wiener Staatsoper, Wien)