Eka kertani Jeminan kanssa oli marraskuussa 2012 Zodiakissa. Vaikutuin ja vakuutuin. Nyt jälleennäkeminen Kuopiossa n. 1,5 vuotta myöhemmin osoittaa, ettei Jeminan hurma ole laantunut vaan hän on kypsynyt kuin hyvä viini (tai ainakin kohtalainen laatikkoviini).

Jemina on Jyrki Karttusen esittämä hahmo tai kimppu hahmoja, ehkä voisi sanoa ”naishahmoja”, jos sukupuolikategorisointia välttämättä haluaa harjoittaa. Mukana on lentoemoa, teinityttöä, saksalaista feministiä, Meryl Streepiä, huippumallia, jne. Karttunen tekee hahmojaan puheen, laulun, tanssin, gestiikan ym. näyttämötaiteen arsenaalin keinoin tarkasti ja taitavasti. Toki ei pidä unohtaa Jeminan sidekickiä, musiikkivelhoa ja tanssipartneria Puppea eli Tuomas Fräntiä.

Onko Jemina – omia sanojaan mukaillen – kympin tyttö, nainen isolla V:llä, nainen joka on löytynyt miehen karvaista pintaa vähän raaputtamalla, vai oman elämänsä naispaavi? On on, ja paljon muuta! Karttunen marssittaa esiin kavalkadin porno-, iltapäivälehti- ja muun pop-kulttuurin kuvaston sterotyyppejä karnevalisoiden niitä – mutta tyylilleen ominaisesti lempeällä ja inhimillisellä otteella.

Jemina on hauska, vaikka paikoin häilyykin traagisen ja tragikoomisen harmailla rajoilla. Hauskuus ja stereotyypeille tai stereotyypittelylle nauraminen eivät kuitenkaan yksin selitä Jeminan viehätystä.

Karttunen on mies ja esittää naishahmoja. Taas sorruin sukupuolileimakirveen heiluttamiseen. Kun tälle tielle horjahdin, niin hoipperoidaan eteenpäin: Onko Jemina drag-esitys? Jos on, niin ei kovin hyvä sellainen, naisroolit kun eivät aina ole ylen ”naisellisia” eivätkä roolit pysy lavalla läheskään aina päällä. Jos siis esitys on hyvä, mutta ei hyvä drag-esitys, niin ei se sitten kai voi olla drag-esitys, eiköskään? Menisikö Jemina sitten johonkin transihmisten kirjon lokeroon; jospa hän on transvestinen alter ego, jota sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla voi ilmentää esityksen varjolla? Paha sanoa, sen tiennee vain Karttunen, jos hänkään.

Ehkä kuitenkin haluan ajatella, että Jemina väistää edellisten kaltaista kategorisointia ja karnevalisoi myös sekä sukupuolen että varsinkin sukupuolen esittämisen: Tekeekö korkkarit, hempsukkamekko, pitkä vaalea tukka ja pehmeät eleet naisen? Vai tekevätkö ne miehen, jolla on korkkarit, hempsukkamekko, poitkä vaalea tukka ja pehmeät eleet? Jemina haistattaa alussa yleisöllä pitkän vitun. Onko se sitten naisellista vai miehekästä vai mitä hittoa? Onko esityksen ”tauolla” paljain jaloin peruukitta mekossa olutta pullon suussta juova hahmo Karttunen vai Jemina, mies vai nainen? Ja väliäkö sillä on?

Ihmisen aivot kategorisoivat, se on keskeinen osa niiden tapaa toimia ja luoda järjestyksen turvallinen illuusio kaoottisesta maailmasta. Siksi heilutamme sukupuolen leimakirvestä vastakin, sitä lienee turha yrittää muuttaa. Mutta ehkä niitä leimoja voisi olla enemmän erilaisia, ne voisivat olla kevyempiä ja hämärärajaisempia, ja muste vesiliukoista? Ja ehkä pitäisi yrittää oppia, etteivät ne leimat merkitse kovinkaan paljoa eikä niiden perusteella pitäisi tehdä hulvatonta joukkoa muita kategorisointeja, jotka eivät oikeasti ole syy-yhteydessä sukupuoleen?

Jeminan viisauksia mukaillen: ”En ole aina sama, joten kuka minä olen? Puolikas, keskeneräinen ja anatomisesti täysin epäkorrekti ihminen. Mutta en ainoa.”

(Nähty: 16.6.2014 Kuopion Musiikkikeskuksen Kamarimusiikkisali, Kuopio tanssii ja soi)