Aina kesällä viikon Kuopiossa viettäessäni olen pyrkinyt ainakin kerran käymään Mustassa Lampaassa, toisessa Kuopion suosikeistani. Sen laatuun on aina voinut luottaa, ja viime aikoina ruokien kiinnostavuuskin on ollut nousussa. Vuoden nuori sommelierkin on täällä töissä, mikä ei toki ole asiakkaalle välttämättä arvo sinänsä, mutta kertoo ehkä kuitenkin jotain ravintolan kehittymisotteesta ja kiinnittymisestä ajan henkeen.

Alkuun, menua ihmetellessäni, otin vadelmaärjyn, jossa oli Savon viinaa, vadelmalikööriä ja tonicia (arvatenkin russchiania). Muistan joskus aiemmin nauttineeni Mustassa Lampaassa karpaloärjyn. Sopivasti makea ja kevyesti ärjy.

Chef’s menu oli tarjolla, mutta siitä erityisesti innosti vain yksi tuokalaji, joten sanoin tarjoilijalle, että haluaisin koota oman menun. Nuori mies ei nikotellut vaan oli heti mukana ja ehdotteli fiksusti puolikkaita annoksia osalle viidestä valinnastani. Suositusviinit löytyivät myös kaikille, niistäkin sopivia kokoja tarjoilijan ehdotuksien mukaan.

Amusena tuli pieni pala karitsan kieltä, piparjuurikreemiä ja -lunta. Monia kieliä olen maistanut, mutta karitsan kieltä nyt ensi kertaa – peräti herkullista. Myös piparjuuri, joka ei ole suosikkini, toimi hienosti kielen kanssa. Tilli, joka on harvoja inhokkejani, sen sijaan potki vähän vastaan. Oma vika, olisi pitänyt jättää sivuun, kuten tillille yleensä teen.

Eka alkuruoka kuulosti listalla kiinnostavalta: varhaisperunaa, kermaviiliä ja ruskistettua voita. Kuten, rakas mahdollienn lukijani, ehkä tiedät, en ole varsinaisesti kasvissyöjä, mutta jossain (etenkin Spisissä ja Askissa) on tullut nautittua ihan huikeitakin annoksia ”yksinkertaisista” kasviksista, joten tätähän piti kokeilla. Ei jäänyt savonpottu em. kavereitaan huonommaksi: erinomaisen herkullinen annos, jossa keitettyä perunaa, kermaviiliä, voilunta, raastettua keltuaista ja ruohosipulia – edellisestä oppineena muistinkin jo tillin siirtää nätisti lautasen reunalle. Chardonnay, Bramito del Cervo Castello della Sala Umbria (2011), tuki makuja sujuvasti.

Mutta ei siinä vielä kaikki: potut popsittuani tarjoilija tuli kastikenekan ja lusikan kanssa ja kaatoi samalle lautaselle perunasta, ruskitetusta voista ja ruohosipulista tehtyä lientä – annoksen jämistä (joita tosin lautaselle ei juuri ollut jäänyt) tuli siis vielä keitto. Mainiot perunan ja voin maut siis jatkuivat.

Toiseksi alkuruoaksi olin valinnut marmorihärkää, herkkusieniä ja vuohenputkea. Mukavasti marmoroitunut härkäpötky oli pinnalta kypsytetty mutta muuten raaka, sen kera oli herkkusientä, villiyrttiemulsiota, marinoitua (helmi?)sipulia ja vuohenputkimajoneesia. Liha oli herkkua, mutta kokonaisuus erinomainen makuyhdistelmä, myös viinin, dourolaisen muscatelin Vale da Poupa (2013) kera, vaikka se sellaisenaan olikin vähän ikävä tuttavuus.

Ravintolassa arvostan makuja enkä määrää, siksi ”lisänumerot” aina ilahduttavat – tässä välissä sainkin punajuuri-raparperi-granitaa raikastamaan suuta. Mainiot maut, raparperi kevensi mukavasti punajuurta, josta sellaisenaan tulee melko tujakka sorbetti (on tullut testattua…)

Pääruoaksi olin valinnut karitsan niskaa, spelttiä, sipulia ja sitruuna-timjamikastiketta – spelttiä oli sekä rapeana riisimuromaisena että ”tavallisesti” kypsennettynä. Ihan hyvä annos – pitkään haudutettu lammas on aina hyvää, ja speltti- ja sipulilisäkkeet sekä kastike toimivat sen kanssa hyvin. Ehkä kuitenkin setin tavanomaisin annos. Viini, Antinorin Tignanello (2010) sopi makuihin mainiosti.

Juustoannos perustui yhteen juustoon, kiuruveteläiseen Aurora-sinihomejuustoon, jota oli moussena ja raastettuna, lisänä päärynää ja omenaa. Omaan makuuni sinihomejuusto kaipaa makeaa kaverikseen, muutoin se maistuu vain pahalta. Hedelmät ajoivat tämän tehtävän hyvin, samoin mukavan makea viini, Domaine Bru-Baché Jurançon La Quintessence (2005). Eikä juustokaan pahaa ollut vaan herkullisen pehmeän kermaista, etenkin moussena.

Tähän väliin tuli taas lisänumero: kuusenkerkkäsorbettia ja puolukkaa. Kuusenkerkän maku on upea, ja niin tässäkin. Puolukkaa ei olisi edes kaivannut mukaan, mutta hyvin nekin siinä menivät.

Jälkkäriksi valintani osui annokseen nimeltä mansikkaa, ruusua ja vuohenmaitoa, jossa mansikka oli tuoreena ja hyytelönä, ruusu voimakastuoksuisina terälehtinä ja vuohenmaito jäätelönä; mukana myös appelsiini-crumblea. Erittäin maukkaat komponentit ja kokonaisuus. Viininä moscato d’Asti, La Spinetta Bricco Quaglia (2011), joka maistuu aina.

Espresson kanssa kokeilin täälläkin onneani typerällä vakiopyynnölläni saada kahvin kanssa ”jotain outoa ja erikoista”. Tarjoilija vähän sondeerasi, mihin suuntaan haluaisin mennä ja ehdotti lopulta tequila-pohjaista kahvilikööriä Patron XO Café Liqueur – erilainen, mielenkiintoinen ja herkullinen tummanpuhuva kahvilikööri, johon tequila toi mukavan terän. Kahvin kanssa tarjottiin petits fourseja: mustaherukka-macaron, omena-raparperi-marmeladi ja puolukkavaahtokarkki. Kahvi ja digestiivi ilman makeita on kuin pilvinen päivä, joita tällä reissulla riitti – onneksi ei tänään Mustassa Lampaassa.

Menu oli mainio, vaikka itse sanonkin 🙂 Sen toki tekivät erinomaiset annokset, viisi valittua ja monta ekstraa, ja vain yhden, karitsan niskan, tuomitsin tavanomaiseksi, muut ylsivät selvästi erinomaisen puolelle. Palvelu oli huomaavaista, asiantuntevaa ja ystävällistä; ympäristö kauniin tiilikellarimainen. Yksinkertaisesti erinomainen kokemus.

(Käyty: 16.6.2014)