(Noh, uskonnottamalta ihmiseltä sielu-sanan käyttö on vähintäänkin arveluttavaa mutta tilanteeseen sopivan suurieleisen dramaattista, joten menköön.)

Kuopio tanssii ja soin alkuperäisellä esiintyjälistalla oli flamenco-ryhmä Ballet Nacional de España, joka kuitenkin sikäläisten työriitojen vuoksi joutui perumaan koko kiertueensa vain pari viikkoa ennen Kuopion festivaalia. Duunissani olen tottunut pitämään työmarkkinakiistoja vähemmän positiivisina asioina, mutta tällä kertaa pilvellä oli kerrassaan kirkas hopeareunus – ei, vaan titaanireunus – kun korvaajaksi saatiin Ángel Rojasin ja Carlos Rodríguezin ryhmä teoksellaan Titanium.

Olisi toki ollut mukavaa nähdä BNE etenkin, kun en en ole ryhmää aiemmin nähnyt, kun taas Rojas & Rodríguez kävivät Kuopiossa vasta viisi vuotta sitten. Tuskinpa BNE kuitenkaan olisi voinut tarjota vaikuttavampaa elämystä, kuin minkä nyt saimme. Jorma Uotinen on luonnehtinut Rojas & Rodríguezin tanssin menevän läpi aivojen, sydämen ja maksan. Maksasta en tiedä, mutta tuntui, kuin esitys olisi löytänyt ohituskaistan suoraan mantelitumakkeeseeni. Titanium oli vaikuttavin tähän asti näkemäni kokemani tanssiesitys.

Ángel Rojas Jorma Uotisen haastateltavana Musiikkikeskuksen Valohallissa ennen esitystä

Näin Rojas & Rodríguezin tanssia ekan kerran vuonna 2009, kun he viimeksi esiintyivät Kuopiossa teoksellaan Sangre Flamenca. Jo silloin heidän agendallaan oli flamencon uudistaminen – muistan esityksen olleen vaikuttava, mutta flamencoa isommin tuntemattomana pidin sitä edelleen hyvinkin flamencomaisena.

Titaniumissa Rojas & Rodríguez olivat ottaneet reipaampia loikkia uudistamisen suuntaan: flamencon rinnalle oli tuotu kaksi muuta ”kadulta” lähtenyttä tanssigenreä, hip-hop ja break. Yhdeksässä tanssijassa oli kolme flamenco-taustaista (Carlos Rodríguez, Cristian García Ballesteros, Victor Martin), kolme hip-hopparia (Fran Eliú, Iker Karrera, Sergio Melantuche) ja kolme break-tanssijaa (Chey Jurado, Omar Fraile, Juan Pablo Trejo).

Flamenco oli toki teoksen pohjavireenä: voimakkaita, dramaattisia tunteita välittävä kiivastempoinen intohimoinen tanssi, jossa lyödään lapikasta lattiaan ihan urakalla. Myös elävä musiikki oli paljolti samaa perinnettä: laulu (Juan Debel), kitara (Paco Cruz), viulu ja koskettimet (Roman Gottwald) ja perkussiot (suomalainen Karo Sampela). Kuten flamencossa usein, bandi myös näkyi lavalla, ja soittajat piipahtivat välillä osaksi koreografiaakin.

Teos ei kuitenkaan edennyt vain flamencon ehdoilla, vaan hip-hopin ja breakin liikekieli ja estetiikka olivat erittäin vahvasti esillä, välillä kaikki samanaikaisesti yhteennivoutuen, välillä vuorotellen, lopussa myös lähes henkeäsalpaavan huikeana battlena. Aiemman kokemuksen perusteella saattoi odottaa, että Rojas & Rodríguezin johdolla nyky-flamenco ei jätä haukotuksille sijaa, mutta myös muiden genrejen edustajat olivat samaan tapaan lähes ylimaallisen taitavia. Koreografia ei suinkaan säästellyt esiintyjiä (eikä yleisöä) – mieleen jäi mm. mahtavin helikopteri, mitä muistan koskaan missään nähneeni.

Esityksen yksittäisistä piirteistä voisi kirjoittaa pitkäänkin – järisyttävin oli kuitenkin kokonaisuus: noin puolentoista tunnin tykitys intensiivistä, intohimoista ja erinomaisen taitavaa tanssia, joka kovin vähän tarjosi hengähdystaukoja sen enempää esiintyjille kuin yleisöllekään.

Nautin älyllisistä ja emotionaalisista virikkeistä, joita hyvä taide tuottaa, mutta useimmiten näiden välillä on jonkinlainen tasapainoinen vuoropuhelu: esityksen herättämät järki- ja tunnevasteet tukevat, stimuloivat ja hillitsevät hallitusti toisiaan, mistä syntyy kutkuttava, mieltä suloisesti vaivaava olo. Nyt tämä mielen sisäinen dialogisuus horjahti pahasti kenoon: jossain vaiheessa huomasin otsalla hikeä, huomattavasti kohonneen sykkeen ja tarpeettoman lihasjännityksen – mikä oikein aktivoi sympaattisen hermojärjestelmän ylikierroksille, vaikka istuin turvallisesti ja kohtalaisen mukavasti katsomon penkissä? Esitys – musiikki, liike, tunneilmaisu, jne. – oli onnistunut indusoimaan tunnetilan, joka vastasi vahvaa vaaran tuntua, vaikkei sitä vastaavaa uhkaa tietenkään ollut lähimaillakaan. Tunteiden säätelyni on yleensä melko kehittynyt (luulen), enkä muista vastaavaan vahvuista reaktiota ennen kokeneeni tanssi- tai minkään muunkaan taideteoksen katsojana!

Savon sanomien avostelija Annikki Alku totesi Titaniumista (SS 17.6.2014, s. 14): ”Väitän, että mitään tällaista ei ole aikaisemmin nähty.” Autonominen hermostoni tuntuu olevan vahvasti samoilla linjoilla, enkä tohdi sen kanssa olla eri mieltä.

(Koettu: 15.6.2014, Kuopion Musiikkikeskuksen Konserttisali, Kuopio tanssii ja soi)