Näsinneulan ravintola on kuulunut suosikkeihini – joskus männävuosina  sen ruoka ja palvelu ei ollut ihan riittävällä tasolla, mutta korkeudesta saa sen verran lisäpisteitä, että silloinkin tuli käytyä. Nyt kun viime vuosina ruoka on noussut jo vähintään hyvälle tasolle ja palvelunkaan suhteen ei enää tarvitse tuntea myötähäpeää, on Näsinneulassa ilo viettää pitkää iltaa. Tällä kertaa juuri iltaa – aiempina kesinä on tullut käytyä siellä enemmänkin päiväsaikaan. Aurinkoisen kesäillan maisemat olivatkin vertaansa vailla ja ruoka herkullista.

Parin kilsan kävelymatka hotellilta oli nostattanut janon, jota oli mukava sammutella veden ohella sopivan makeanraikkaalla aperitiivilla raparperi ja mansikka, jossa valkoista porttia oli maustettu raparperilla, mansikalla ja limellä ja jatkettu tonicilla. Listalta valitsin normisetin eli pitkän OJ’s-menun viineineen, tosin puolikaadoilla vain, eihän tässä humaltumaan ollut tultu.

Menun eka alkuruoka oli kampasimpukkaa, joka oivallisesti paistettuna nökötti vanilja-kukkakaali-pyreen päällä seuranaan pieniä currymarinoituja kukkakaalinpalasia. Kukkakaali sinänsä, kuten rakas oletettu lukijani ehkä jo tiedät, kuuluu perusinhokkeihini, mutta on aina mielenkiintoista maistella, onko siitä saatu aikaan syömäkelpoista ruokaa. Nyt oli: pyree oli pehmeän kermaisen herkullista ja jopa kukkakaalibiitit, ominaisikävästä purutuntumastaan huolimatta, maistuivat ihan siedettäviltä curryn kera. Maukas, juurikin sopivan kokoinen annos, jonka kanssa italialainen kuohuvainen Montenisa Franciacorta Brut sopi ihan hyvin.

Ötökän jälkeen oli vuorossa kasviksia ilman mitään kuollutta eläintä. Uskaliasta, mutta joskus ovat sellaisetkin annokset yltäneet ihan erinomaísuuteen asti. Annoksen nimi, marinoitua parsaa, antoi vinkkiä pääraaka-aineesta, jonka lisäksi keskeiset muut maut olivat tuoreherne sekä karamellisoitu omena pyreenä. Mukana myös marinoitua punasipulia, papua ja porkkanaa. Parsa on aina… parsaa – ihan hyvää vihantaa, mutta en parsa-aikaa mitenkään henkeä pidätellen odottele. Parsan, herneen ja omenan yhdistelmä oli varsin toimivainen, myös juomana tarjoillun katalonialaisen melko aromaattisen Gramona Gessamin (2013) kera.

Kala-alkupalana oli miedosti suolattua lohta confit, jonka seurana muikunmätiä, hollandaise-vaahtoa, perunaa ja papua. Pääkomponentit lohi ja mäti olivat erityisen maukkaita, molemmissa juuri sopiva sipaisu suolaa. Kaikki komponentit samanaikaisesti maisteltuina varsinkin viinin, chileläisen Anakena Ona (2012) -chardonnay-pohjaisen sekoitteen kanssa, muodostivat kerrassaan upean makuelämyksen. Perunan purutuntuma oli täydellisen onnistunut, pavut taas koko lailla niin turhia kuin pavut vain osaavat olla, mutta eivätpä nekään mennessään vastaan potkineet. Kaikkiaan erinomainen annos!

Ensimmäinen lämmin ruoka oli haudutettua Paijan viljaporsasta, herkullisen pehmeäksi kypsyteltyä kassleria kaverinaan timjamikastiketta,  paahdettua tomaattia ja pyreetä paahdetusta paprikasta ja selleristä; myös jotain littanaa vihreää papua oli joukon jatkoksi päässyt. Possun ja pyreen kimppa oli oiva. Lasissa itävaltalainen Heinrich Blaufränkisch (2011) pärjäsi possulle ihan hyvin.

Punaisen lihan ja punaviinin jälkeen ”takaisin päin” kalaan ja valkoviiniin siirryttäessä pitäisi perinteiden mukaisesti suu raikastaa. Harva erinomainenkaan ravintola tätä enää valitettavasti noudattaa; Näsinneulalle ylimääräiset tyylipisteet siis väliruoasta: tyrnisorbetti oli itse asiassa tyrnistä ja appelsiinista tehty, seuranaan kauniin oranssilla palluralla oli jogurttilunta ja kuivattua mallasleipää. Hyvänmakuinen raikastava sorbetti, ja tyrnin käyttö tavallisempien marjojen sijasta oli kekseliästä ja toimivaa.

Kalapääruoka oli paistettua järvikuhaa hernerisoton ja kaikenlaisten kasvisjuttujen kera. Kuha sinänsä oli sopivasti rapeakuoriseksi paistettu, mutta muutoin annos ei ihan yltänyt muun menun tasolle: risotto oli hiukan turhan pehmeäksi kypsynyt, ja annoksen isohkon koon vuoksi päätin jättää muut kasvikset koko lailla koskematta. Ei niissä erityistä vikaa ollut, muttei erityistä houkutustakaan. Kokonaisuutena siis menun heikoin lenkki. Samaa sarjaa viini: 100 % sauvignon blanc, jotka tyypillisesti eivät ole suosikkejani, vaikkakin tämä loirelainen Eric Louis Sancerre Blanc (2012) sinänsä olikin ihan juomakelpoinen.

Kaldoaivin poronvasaa oli vuorossa seuraavana rakuuna-kaalin, perunakakkaran ja porkkana-palsternakka-pyreen saattelemana. Kaali ja porkkanakaan eivät ole parhaita ystäväni, joten vatsan ollessa jo täyttymässä ne oli helppo priorisoida päätymään biojätteisiin. Poron ulkofile sen sijaan oli erinomaisen herkullista, samoin mureaksi haudutettu niska – molemmille toimi hienosti timjaminen perunakakkara samoin kuin riojalainen pääosin tempranillosta tehty Valserrano Reserva (2008).

Jälkiruokavatsaan oli ensimmäiseksi matkalla lakritsia ja valkosuklaata: valkosuklaakakkua, lakumoussea ja tuoreita mansikoita. Valkosuklaamoussekakku oli mainiota ja maultaan hopeatoffeemainen lakritsamousse sen kanssa peräti hieno yhdistelmä. Lasissa oli jotakin makeaa Château Pierre-Bisestä Loiresta – se hiukan dominoi makuja vaikka itsekseen olikin herkkua.

Toinenkin jälkiruoka, toffeekakkua ja mustaherukkajäätelöä, oli erinomainen, mukana maitosuklaa-namelakaa, mustaherukkavaahtokarkkia, paahdettua valkosuklaata, marjoja. Opin myös uuden termin: namelaka on ilmeisesti japanilaisperäinen sana kermaiselle mousselle. Huikean ehrkullista ainakin tämä tapaus. Lasiin kaadettiin portviiniä, Quinta de la Rosa LBV (2009) – ehkä paremmin toimisi tummasuklaapohjaisen ruoan kanssa, tälle annokselle makuunni ehkä hieman tanakkaa vaikka LBV:ksi kovinkin hyvää.

Kahviksi otin espresson, ja sen seuraksi ”outojen viinojen” rajallisesta valikoimasta löytyi joku Noninon grappa. Vielä sain pieneksi makeaksi macaronin, joka oli pieni mutta mukava yllätys.

Näsinneulan ravintola keikkuu edelleen mukavasti heti Tampereen top-3-listani tuntumassa, tänne kelpaa edelleen tulla jatkossakin.

(Käyty: 4.8.2014)